Elokuva

Pariisi, 1930-luku. Rahavaikeuksista kärsivä varieteeteatteri Chansonia sulkee ovensa ja jättää puille paljaille koko joukon musiikkiteatterin työntekijöitä. Kun paikan uusi omistaja ei taiteilijoiden ahdingosta piittaa, päättää tarmokas teatteriväki tuottaa omin voimin menestysmusikaalin, jolla teatteri on tarkoitus saada jälleen jaloilleen. Taloudellisten ja taiteellisten haasteiden ohella näyttelijöiden ja laulajien siviilielämät ovat sotkussa: herra Pigoil (Gérard Jugnot) käy sydäntäsärkevää taistelua säilyttääkseen suhteensa pieneen poikaansa, ja suloinen nuori tähtönen Douce (Nora Arnezeder) joutuu kahden kilpakosijan riepoteltavaksi. Fasismin ja juutalaisvihan nousu 30-luvun Ranskassa luo tapahtumille oman historiallisen taustansa.

Yhden kaupunginosan elämänmenoa tarkkaileva Paris 36 on kepeä kuvaus yhteen hiileen puhaltavan naapuruston pyrkimyksistä säilyttää jotain heille merkityksellistä aikana, jolloin lama painaa päälle eikä teatterin lippukauppa käy. Varieteeympyröihin sijoittuva hyväntuulinen musiikkidraama korostaa yhteisöllisyyden merkitystä tilanteessa, joka on omalla tavallaan ajankohtainen, mutta laajaa katsojakuntaa koskettavaan yleisluontoisuuteen tarina ei taivu. Ohjaaja Christophe Barratier (Kuoropojat) seuraa liian montaa sivujuonta samanaikaisesti ja kertoo tarinaansa kömpelösti, mikä saa näyttelijäsuorituksetkin vaikuttamaan amatöörimäisiltä. Elokuvan yleistunnelma jää kylmäksi ja kolkoksi.

Musiikkipitoiselta draamalta toivoisi vetävyyttä, mutta Paris 36:n ponnettomat estradinumerot eivät juuri vie tarinaa eteenpäin. Reinhardt Wagnerin score on läpeensä pliisu, eikä esittäjiltäkään löydy näkemystä, jolla tulkintoihin saataisiin potkua. Henkilöistä ainoa, jonka esiintymiset eivät aiheuta välitöntä pitkästymistä on Nora Arnezederin esittämä nuori laululintu Douce, jonka ensisijainen rooli on kuitenkin toimia katseenvangitsijana. Vaikka pahin patetia vältetään, jää musiikki kokonaisuuden kannalta tyhjänpäiväiseksi täytteeksi.

Paris 36:n ansiot ovatkin lähes yksinomaan visuaalisia. Lavastaja Jean Rabassen (Kadonneiden lasten kaupunki) pastellisävyinen Pariisi on korostetun satukirjamainen, ja teatterilavasteelta tarkoituksella näyttävän kaupunginosan kurjuus ja köyhyys esitetään häpeämättömästi nostalgisoiden. Clint Eastwoodin viime vuosien luottokuvaaja Tom Stern (Menneisyyden ote, Million Dollar Baby, Kirjeitä Iwo Jimalta, Isiemme liput, Changeling, Gran Torino) osaa ottaa fantasiasta parhaat puolet irti, ja etenkin hänen kuvaamansa yökohtaukset ovat komeita. Näistä hulppeista puitteista huolimatta Paris 36 jää elokuvaksi, johon on vaikea muodostaa minkäänlaista tunnesidettä. Taajaan kankaalla vaihtuviin epäkiinnostaviin henkilöhahmoihin ei saa yhteyttä, ja elokuvan kulttuuripoliittinen kannanottokin jää vaillinaiseksi, kun Barratier ei onnistu vakuuttamaan, että kotikutoisia musikaalinumeroita esittävän Chansonia-teatterin säilyttäminen olisi kenellekään millään tavalla tärkeää.

Yhteenveto
1930-luvun Pariisia lempeästi nostalgisoiva Paris 36 on sentimentaalinen ja pikkusievä musiikkidraama, jonka rasitteita ovat päämäärätön ohjaus, etäisiksi jäävät henkilöt ja tasapaksut musiikkiesitykset. Naapurusto pistää hihat heilumaan pelastaakseen kortteliteatterin alasajolta, mutta aiheen käsittely on niin ulkokohtaista, että hankkeen kohtalo jää katsojalle yhdentekeväksi.