Elokuva
Brian de Palman tuorein teos Passion (2012) voidaan nähdä maestron paluuna eroottissävytteisen mystisen trillerin pariin. Parin vuoden takaisen Alain Corneaun ohjaaman ranskalais-saksalaisen eroottisen trillerin Crime D'amour (2010) uusintaversiossa luovitaan vallan ja kontrollin halun synnyttämiä tunnepukkauksia. Valitettavasti napakan alun jälkeen tarina etenee koomisen toimistodraaman puitteisiin, jossa seurataan kaksikon koettelemuksia niin toimistossa kuin työajan ulkopuolella normaaleine perhe-elämän haasteineen. Sinällään mahdollisuutta tutustua tarinan henkilöihin ei voi pitää negatiivisena. Valitettavasti kliseisen puolivillainen toteutus syö femme fatale -tarinan tehoa merkittävästi.

Mainostoimistossa työntekijöiden menestys on kiinni heidän henkisestä kapasiteetistaan, kyvystään innovoida uusia ideoita. Alalla vallitseva kova kilpailu resonoituu myös Isabellen (Noomi Rapace) ja Christinen (Rachel McAdams) keskinäiseen suhteeseen. Parhaiden ystävysten ja unelmatiimin välit kariutuvat pahemman kerran menestyksekkään mainoskonseptin idean varkauden myötä. Seurauksena on loputon selkäänpuukottamisten ja koston kierre, jossa petetyn naisen raivo näyttäytyy kaikkein raadollisimmillaan.

Puolivälin tienoilla mukaan tuleva jaettu kuvaruutu toimii allegoriana koko elokuvan rakenteelle. Kaksijakoinen ja epätasainen elokuva siirtyy seuraavaan vaiheeseen useampien lokaatioiden tapahtumia samanaikaisesti seuraavassa kohtauksessa. Nerokkaan oveliksi tarkoitetut juonenkäänteet ja tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta loppujen lopuksi kaikesta jää maku pakonomaisesta yrittämisestä luoda elämää suurempia kohtauksia äärimmäisen yllättävine juonenkäänteineen. Ylenpalttinen tekninen kikkailu ei suinkaan paranna kokonaisuutta.

Kameroiden toiminnasta vastaava José Luis Alcaine (Iho jossa elän, 2011) pitää huolen elokuvan mallikkaasta visuaalisesta ilmeestä. Valitettavasti tarinaan sisään rakennettu komiikka jää valtaosalta näyttelijäkaartin edustajista huomaamatta, ja varsinkin Nooma Rapace ottaa itsensä ja roolihahmonsa erittäin vakavasti. Osittain tästä johtuen katsojakunnalla on huomattavia vaikeuksia asennoitua näennäisen dramaattisiin tapahtumiin samalla pieteetillä.

Murhajakso piristää muuten elotonta kokonaisuutta, mutta jatko onnistuu vesittämään viimeisimmätkin toiveet kokonaisuuden pelastavasta loppuratkaisusta. Kun runsaan kuvallisen kikkailun kruunuksi heitetään vielä Pino Donaggion ylidramaattinen musiikki, alkaa kaikkea mahdollista ja jotain mahdottomiakin aineksia sisältävä soppa olla kasassa. Viimeistään juonelliset älyttömyydet ja mahdottomuudet ajavat elokuvan keskinkertaisuuden suohon, missä se hädin tuskin onnistuu pysyttelemään pinnalla. Elokuvan päähenkilöiden tavoin myös de Palma olisi kaivannut tuoreita, ennen näkemättömiä ideoita.

Tekniikka
Teknisesti julkaisu on normaalia hyvää tasoa, jossa kuvan tai äänen laatu ei nouse erityisesti esille sen enempää hyvässä tai pahassa.

Lisämateriaali
Levylle on ladattu lyhyt Making of -tyylinen haastattelukooste, joka sopii parhaiten kaupalliseksi materiaaliksi. Ostosteeveen ja päivän sään välissä esitettäväksi sopivalla pätkällä ei ole sen enempää viihde- kuin informaatioarvoa.

Yhteenveto
Brian de Palman lievästi eroottinen trilleri kompastuu kompelöiden näyttelijäsuorituten ohella juonellisiin idioottimaisuuksiin ja alleviivaavaan selittelyyn.