Satiirista saksalaisdraamaa tarjoilee vuonna 1979 valmistunut Peltirumpu, jossa seurataan Oskar Matzerath -nimisen pojan vaiherikasta elämää 1920- ja 1930-luvuilla Danzigin vapaakaupungissa, Saksassa. Oskarin äiti on maatalon emännän ja virkavaltaa pakoilevan puliveivarin tytär, biologisesta isästä ei puolestaan ole varmuutta; hän on joko äidin puolalainen serkku tai juntturamainen saksalainen kauppias. Kolmevuotiaana Oskar saa lahjaksi peltirummun, josta muodostuu lopulta symbolinen pakopaikka turmeltuneesta todellisuudesta. Seurattuaan aitiopaikalta varttuneemman väen juopottelua ja irstailua, päättää pistäväkatseinen poika olla kasvamatta aikuiseksi. Kirjaimellisesti. Sotaa enteilevä natsipropaganda saa ihmiset pauloihinsa, ja Oskar joutuu tukeutumaan yhä tiukemmin peltirumpuunsa ja yliluonnolliselta vaikuttavaan kykyynsä, jonka avulla hänellä on mahdollisuus tulla huomatuksi.

Nobel-palkitun kirjailijan, Günter Grassin, romaaniin perustuvan elokuvan on ohjannut Volker Schlöndorff, jonka meriitteihin lukeutuu muun muassa Arthur Millerin Death of a Salesman -näytelmän onnistunut filmatisointi. Peltirumpu on kuitenkin miehen ylivoimaisesti tunnetuin ja arvostetuin teos. Filmi edustaa kuitenkin sitä hyvän maun rajoilla liikkuvaa elokuvan lajityyppiä, joka saa konservatiiviset piirit varmuudella takajaloilleen. Vuonna 1997 Oklahoma Cityn oikeuslaitos päätti, että elokuva on muka lapsipornoa sisältävänä osavaltion lain vastainen. Poliisi takavarikoi kaikki elokuvan nauhoitteet niin kirjastoista kuin videovuokraamoistakin. Tunkeutuivat jopa niiden ihmisten koteihin, jotka olivat rainan vuokranneet, vieden kelat ja vastaanhangoittelevat leffafriikit mukanaan. Asian tiimoilta käräjöitiin vuosikausia, mutta vuodesta 2001 lähtien Peltirumpu on löytynyt myös sikäläisten videovuokraamojen hyllyistä.

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja Cannesin filmifestivaalien Kultaisen palmun arvoinen teos ei välttämättä avaudu kaikkine merkityksineen ensimmäisellä katselukerralla. Yhteiskuntakriittinen ja sodanvastainen teos ei ole kevyttä popcorn-viihdettä, vaan silmät avaava, älyllisesti haastava elokuva, jonka sanomasta jokaisella on oikeus tehdä omat tulkintansa. Kaikesta huolimatta elokuva ei ole millään muotoa raskassoutuinen, sillä yhteiskunnallisiin samoin kuin perheen sisäisiin ongelmiin pureudutaan satiirin keinoin. Seksuaalisuus on myös näkyvästi esillä; luonnollisena osana jokapäiväistä elämää ja nuoren kasvuprosessia. Itseisarvo se ei ole sen paremmin kuin keino shokeeratakaan. Sexploitaatio jätettäköön omaan arvoonsa.

Ohjaaja on tehnyt hyvää työtä henkilöohjauksen saralla, sillä näyttelijöiden välinen vuorovaikutus on ensiluokkaista. Filmissä nähdään yksi kaikkien aikojen parhaimmista lapsirooleista. Oskarin roolissa nähtävälle, kuvaushetkellä 12-vuotiaalle David Bennentille ei ole kirjoitettu mainittavasti vuorosanoja, mutta lyhytkasvuisen pojan kasvot kuvastavat tunnetiloja hämmästyttävän verevästi. Suurista silmistä on luettavissa niin ilo, suru, pelko kuin vihakin. Puoliväkisin kameran eteen maanitelluille lapsille ominainen ylinäyttely puuttuu tyystin. Hahmo on samalla kertaa sekä sympaattinen että pelottava. Äänenmurrosta vielä odotteleva Bennent artikuloi myös elokuvan kertojana. Sveitsiläissyntyinen mies tekee tätä nykyä uraa teatterilavoilla.

Kuva (anamorfinen 1.66:1) on ikäisekseen hyvälaatuinen, joskin pehmeydestä ja valjuista väreistä voi hiukan sakottaa. Toisaalta ajan patinoimalta vaikuttava kuva sopii hyvin elokuvan tunnelmaan. Alkuperäismateriaalista peräisin olevia roskia on yllättävän vähän.

Kuvaaja Igor Luther tekee hyvää työtä tarjoten niin tiukasti rajattuja lähikuvia kuin taidokkaasti sommiteltuja maisemakuviakin. Kuva on kautta linjan varsin staattinen, joten vauhdikkaat kamera-ajot jäävät näkemättä.

Ääniraita (Dolby Digital Stereo) hoitaa leiviskänsä lähestulkoon kunnialla. Dialogi kuuluu moitteettomasta, mutta ääniraidalta dynamiikkaa vaativan musiikin toistossa olisi toivomisen varaa. Sekä mahtipontisia että hienoviritteisiä sävelmiä sisältävä alkuperäismusiikki on 1950-luvulta lähtien elokuvamusiikkia säveltäneen Maurice Jarren käsialaa.

Future Film on jälleen muistanut pakata DVD:n kokoelman aitiopaikkaa janoavaan digipackiin, mutta lisämateriaalia levy ei sisällä kahden näyttelijän sekä ohjaajan biografioita lukuun ottamatta.

Peltirumpu on parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut mestariteos, joka täytyy kokea. Se vyöryttää valkokankaalle sarjan vangitsevia kohtauksia, mutta kaikkein palkitsevin on se tunne, joka valtaa katsojan lopputekstien ilmestyessä valkokankaalle. Kyse on filmistä, joka on samalla kertaa sekä viihdyttävä että yhteiskunnallisesti kantaaottava.