Elokuva
Iranilaissyntyisen, Ranskaan emigroituneen Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Persepolis oli 2000-luvun alun suurimpia sarjakuvasensaatioita, tunteikas kasvutarina, joka käännettiin välittömästi kymmenille kielille. 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuvuosiin ulottuvassa teoksessa sodan kauhut ja arjen ilot limittyivät poikkeuksellisen eloisaksi, draamallisia ja komediallisia elementtejä ennakkoluulottomasti yhdisteleväksi kertomukseksi, joka hurmasi lukijat ympäri maailmaa. Nyt Satrapin elämäntarina on kääntynyt valloittavaksi animaatioelokuvaksi, joka on samalla yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia sarjakuvafilmatisointeja. Se on myös valitettavan ajankohtainen, mutta äärimmäisen tarpeellinen muistutus siitä, etteivät kaikki iranilaiset ole ”islamilaisia fundamentalisteja” tai ”terroristeja”.

Liberaalissa älykköperheessä kasvava teheranilainen Marjane on 9-vuotias, kun hänen maansa poliittiset muutokset toden teolla alkavat. Lyhyen ajan sisään tyttö joutuu kokemaan vallankumouksen, šaahin kukistumisen ja Iranin ja Irakin välisen sodan. 14-vuotiaana hänen vanhempansa lähettävät hänet opiskelemaan Itävaltaan, sillä pelkäävät suorapuheisen tyttärensä joutuvan vaikeuksiin islamilaisen fundamentalistihallinnon kanssa. Wienissä Marjane elää länsimaisen teinin lailla, ystävystyy punkkareiden kanssa, käyttää huumeita, rakastuu ja päätyy lopulta kadulle. 18-vuotiaana hän palaa Teheraniin opiskelemaan. Solmittuaan lyhytkestoisen avioliiton Marjane ymmärtää, että vaikka hän rakastaa kotimaataan intohimoisesti, hän ei voi enää asua siellä. Seuraa muutto Ranskaan.

Satrapi yhdistää oman elämäntarinansa ja Lähi-idän historialliset ja poliittiset mullistukset yhdeksi tavattoman vahvaksi, monipolviseksi kertomukseksi. Nuoren naisen kasvukertomuksena Persepolis on hämmästyttävän rehellinen ja suora, poliittisena puheenvuorona tarkkanäköinen ja peloton. Iranilainen arki, josta länsimaisissa viestimissä on nähty tuskin vilaustakaan, näyttäytyy katsojalle kiehtovan elinvoimaisena ja samalla kapinallisena: Satrapin perheen ystäviä ja sukulaisia vangitaan, kidutetaan ja tapetaan, mutta ihmiset säilyttävät arvokkuutensa ja jatkavat hiljaista vastarintaansa miten vain suinkin pystyvät. Naiset taistelevat paikastaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisoikeuksista tai mielipiteenvapaudesta on turha puhuakaan. Mutta mitä tiukemmiksi tilanteet käyvät, sitä roisimmaksi yltyy huumori huntujen alla. Elokuvan tunnekirjo on valtava: liberaali-idealistien ja fundamentalisti-islamistien välillä on niin suuri kuilu, että se on yhtä aikaa kammottavan traagista ja absurdilla tavalla hauskaa.

Elokuva kertaa tunnollisesti, vaikkakin lyhennellen ja valikoiden, sarjakuvaromaanin tapahtumat. Takaumana kerrottu tarina on mustavalkoinen, väriä on käytetty maltillisesti ainoastaan lyhyissä nykyhetkeen sijoittuvissa kohtauksissa. Piirroshahmojen henki ja tiukka kaksiulotteisuus on säilytetty, vaikka taustoihin onkin lisätty syvyyttä ja sävyjä. Käsityönä tehty animaatio lainaa saksalaisen ekspressionismin geometrisuutta, piirrosjälki on häikäisevän innovatiivista ja dynaamista. Niinpä onkin harmi, että itse tarinankerronta hieman takeltelee. Elokuvan alku on turhan katkonainen, ja ottaa oman aikansa, ennen kuin hahmot ja heidän suhteensa tulevat selviksi. Kohtaukset ovat lyhyitä: sarjamainen rakenne pitää toisaalta kiinnostuksen mukavasti yllä, mutta toisaalta pirstoo kerrontaa tarpeettomasti. Irtonaisuus toimii sarjakuvassa, mutta elokuva olisi hyötynyt pidemmistä tarinalinjoista.

Marjane on eläväinen sankaritar, jonka puolella sympatiat ovat ensi sekunnista alkaen. Omapäinen ja suulas pikkutyttö joutuu kiusallisiin ja vaarallisiinkin tilanteisiin, joista hän selviää nokkeluudella ja hyvällä tuurilla. Satrapin huumori on hersyvää ja paikoin aika anarkististakin; harvoin on niin hauskaa kuin seuratessa hunnutetun pikkutytön salaista retkeä kaupungin kielletyille kaduille mustan pörssin Iron Maiden -kasetin perässä. Ja kukapa olisi uskonut, että ”Eye of the Tiger”, tuo leffalauluista kulunein, voisi vielä joskus saada niinkin omaperäisen ja kliseevapaan käsittelyn kuin minkä nuori Marjane (tai hänen äänensä Chiara Mastroianni) sille tässä elokuvassa antaa. Ääninäyttelijät ovat lyömättömiä kautta linjan: Marjanen äitinä kuullaan Mastroiannin oikeaa äitiä Catherine Deneuvea ja isoäitinä Danielle Darrieux’tä, joka puolestaan on näytellyt Deneuven äitiä monesti aiemminkin, mm. François Ozonin 8 naisessa ja Jacques Demyn Rochefortin tytöissä.

Persepolis on yhtä aikaa kiehtova historiantunti, koskettava kasvutarina ja hauska ja älykäs draamaelokuva. Se on toki myös poliittinen tarina, mutta sanoo sanottavansa ilman ylenpalttista saarnaamista tai provosointia. Animaation keinoin Satrapi ja Paronnaud pystyvät kuvaamaan asioita, joiden esittäminen näytelmäelokuvassa tai dokumentissa olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Maanläheinen ja henkilökohtainen tarina ei yritä esittää kannanottoja tai synnyttää eksplisiittisesti poliittista muutosta, vaikka näyttääkin kaunistelematta uskonnollisen fundamentalismin ikeen alla elämisen vaikeuden. Kaikkia kritiikki ei luonnollisesti ole miellyttänyt: Iranin hallinto protestoi elokuvaa vastaan ja yritti mm. kieltää sen esittämisen Cannesissa, jossa se lopulta jakoi juryn palkinnon Carlos Reygadasin Silent Lightin kanssa. 

Yhteenveto
Marjanen kasvukertomus on aseistariisuva animaatio, joka puhuu paitsi nyky-Iranin tilasta, myös maanpakolaisuudesta, uskosta ja uskonnollisuudesta, sodasta ja aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta. Poikkeuksellisen humaanin elokuvan soisi olevan pakollista katsottavaa jokaisessa koulussa.