Elokuva
Mennessään katsomaan seikkailuelokuvaa katsoja odottaa kahta asiaa: viihtyvänsä ja poistuvansa hyvillä mielin salista. Kun katsoin Pirates of the Caribbean –trilogian viimeisen osan, en tuntenut oikein kumpaakaan. Sen sijaan tunsin suurta tarvetta löytää miesten wc:n elokuvan mammuttimaisen pituuden vuoksi, mutta tämän lisäksi tunsin suurta ärtymystä. POTC:t ovat nimittäin olleet laadullisesti tasaisessa laskussa, ja Maailman laidalla on sieltä huonoimmasta päästä. Suurimmat ongelmat löytyvät, mainitun pituuden lisäksi, elokuvan epätasaisessa tunteikkuudessa.

Tarinassa jatketaan siitä, mihin Kuolleen miehen kirstu jäi. Jack Sparrow (Johnny Depp) on joutunut Ahdin aittaan hirmuisen merihirviö Krakenin syötyä hänet. Niinpä hänen ystävänsä, keulassa Will Turner (Orlando Bloom) ja hänen rakastettunsa Elizabeth Swann (Keira Knightley) sekä vanha vihamies kapteeni Barbossa (Geoffrey Rush) lähtevät hakemaan häntä takaisin elävien kirjoihin.

Tämän lisäksi koko merirosvojen klaania odottaa sukupuutto. Lordi Cutler Beckett (Tom Hollander) on asettanut poikkeustilan ja lahtaa piraatteja antamatta juurikaan armoa. Tuhoamisessa häntä auttaa Lentävä hollantilainen ja sen kapteeni Davy Jones (Bill Nighy), joka tanssii kuninkaan pillin mukaan. Jack ja kumppanit joutuvatkin kutsumaan yhdeksän piraattipäällikön hätäkokoontumisen, jotta he yhdessä voivat taistella kruunua vastaan.

On jokseenkin hälyttävää, että elokuvantekijät tuntevat nykyään tarvetta tunkea tarpeetonta traagisuutta jopa Pirates of the Caribbeanin tapaisiin elokuviin. Tämä onkin suurin miinus trilogian päätöksessä. Aivan kuin pelkkä toiminnallisuus ja hupi eivät riittäisi, vaan tarinaan on pakko tunkea siihen täysin sopimattomia synkeitä hetkiä. Tähän kun vielä lisätään muutamia vitsejä, jotka ovat joko vanhentuneet tai muuten vain kiusallisen epähauskoja, niin ei ihme, että katsoja kokee hämmennystä. Tuntuu siltä, että ohjaaja Gore Verbinski ja käsikirjoittajat yrittävät tunkea neliskulmaista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Tämä myös aiheuttaa elokuvasta johtuvan ärsyyntymisen. Kun katsojan tunteet eivät saa täyttymystään, vaan elokuvan loppu on todellinen antikliimaksi, ei näkemästään voi juurikaan pitää.

Kuten jo muutaman kerran aiemmin mainitsin, Maailman laidalla on pitkä. Siis todella pitkä. Sen kesto on kymmentä minuuttia vaille kolme tuntia, ja lienee päivänselvää, ettei seikkailuelokuva pysty kantamaan tuollaista pituutta. Tämäkin on tosin perua nykyisestä muodista, jossa useista elokuvista tehdään ylipitkiä. Myös Maailman laidalla olisi saanut kokea pientä silpomista leikkauspöydällä.

On jokseenkin surullista, että kerrassaan loistavan ykkösosan jälkeen Karibian piraatit ovat menettäneet loistoaan pikkuhiljaa. Monille ykkösosasta ihastuneille oli piraateissa kaikki potentiaali nousta 2000-luvun Indiana Joneseiksi. Valitettavasti Maailman laidalla ei tarjoa kumpaakaan noiden klassikoiden pääpiirteistä: huumoria ja tai niiden jättämää hyvänolon tunnetta.

Yhteenveto
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla on jo kovasti väsähtänyt kolmososa merirosvotrilogialle. Poissa ovat ykkösosan veijarimaisuus ja viihdyttävyys, ja tilalle on tullut outo synkistely ja kyyneleet.