Elokuva
Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon yhteisprojekti Grindhouse ei koskaan saapunut Eurooppaan sellaisenaan, sillä markkinointikoneisto näki silmissään paitsi dollarit, myös tietämättömän eurooppalaisväestön. Grindhouse-teatteri oli Amerikan mantereella 1960- ja 1970-luvuilla kukoistanut ilmiö, jossa pääsääntöisesti drive-in-teatterit esittivät peräjälkeen halpoja b-luokan eksploitaatioelokuvia. 1980-luvun VHS-buumi hälvensi grindhouset vain muistoiksi, kunnes vuonna 2007 ilmestyi kunnianosoitus menneitä aikoja kohtaan. Tarantinon ja Rodriguezin tuplafeature paloiteltiin eurooppalaisia varten kuitenkin kahdeksi erilliseksi - joskin leikkaamattomaksi - elokuvaksi. Tarantino luottaa sata lasissa kulkevaan slasheriinsa, kun taas jälkimmäisen herran ohjaama Planet Terror tuo visvan, veren ja zombiet kankaalle häpeilemättömällä pieteetillä.

Planet Terror on antaumuksella tehty kunnianosoitus halpoja roskaleffoja kohtaan, mikä näkyy ja ennen kaikkea myös tuntuu. Ihmislihaa himoitsevat mutantoituneet zombiet alkavat rellestää Texasin pikkukylässä, kun armeijatukikohdan sisuksista leviää pienen asekärhämän myötä vihreää kaasupitoista ainetta atmosfääriin. Maailmaa, tai oikeastaan vain itseään, pelastamaan päätyvät pikkukaupungin yksijalkainen strippari, mysteerinen kovanaamamacho, kourallinen sheriffejä, Teksasin parhaimmasta BBQ-lihasta tunnettu baarimikko, hullut lapsenvahtikaksoset ja kourallinen muita mielikuvituksellisia henkilöhahmoja. Koko komeus on kääritty ylenpalttiseen verenvuodatukseen ja kerrontaan, joka on yhtaikaa syntisen hauskaa sekä epäsovinnaisen moraalitonta - siis taattua b-luokan viihdettä!

Rodriguez ei ole missään vaiheessa lähtenyt tekemään elokuvastaan totista tarpomista, vaan kieliposkessa asenne loistaa läpi kuin majakka pimeässä. Freddy Rodríguez vetää machoroolinsa niin ylitseampuvan viileällä asenteella, ettei kovanaaman aliarvoiselle ja surkuhupaisalle roolisuoritukselle voi kuin hymyillä. Samaan pakettiin kuuluvat myös litratolkuittain lentävä veri, tyystin moraalia vailla olevat tapahtumat ja viittaukset nykypäivään, strategisesti rintojen kohdalle mitoitetut kuvasommitelmat ja yleisen niljakkaan seksistinen luonne, joka tuo 1970-luvun eksploitaation sellaisenaan moderniin elokuvakerrontaan. Ennalta-arvattava kommentointi tapahtumiin ja tapahtumat ylipäätänsä kuuluvat vaan tavoiteltuun ilmeeseen ja ehostaa kokemusta entisestään. Planet Terrorin koko olemuksen tiivistääkin parhaiten elokuvassa kuultu kommentti aivottomasta ruumiista: ”It’s a no-brainer.”

Markkinoinnistaan huolimatta Planet Terror on kuitenkin uskollinen halpabudjetin kauhutteluille, aina surullisen karmeaa – joskin äärimmäisen tyylitietoista - toteutusta mukaan lukien. Jälkikäsittelyssä digitaalisesti lisätyt virheet, kuten värien haalistuminen, roskat ja puuttuvat kelat, lisäävät halpaa tunnelmaa, joskin kotiteatteritarpeisiin ei aivan vaaditulla tenholla kuin teatterikokemuksen yhteydessä. Edellä mainittuja vanhentamiskeinoja käytetään myös tehokkaasti hyödyksi kuvaa ja kerrontaa tukevina keinoina, joista eittämättä nerokkain on puuttuvan kelan avulla tehty siirtyminen tarinassa eteenpäin. Aidon ihmetyksen lisäksi lopputulos on äärimmäisen onnistunut ja tyylitietoinen veto, jonka avulla ohitetaan monen monta omituisuutta käsikirjoituksessa.

Näyttelijäkaartiin kuuluu tukku nimekkäitä henkilöitä, joskin A-luokan tähtiä on vain muutama. Todelliset nimethän löytyvät nimittäin roskaleffojen joukosta, joista näyttelijät on myös Planet Terroriin napattu. Rose McGowan tulevana yksijalkaisena stripparina hoitaa naiskauneuden lähes yksinään kotiin, mistä ei miespuolisilla katsojilla ole juuri valittamista. Vastapelurinaan hänellä on Marley Sheltonin tulkitsema ja kovia kokeva hoitaja, jonka kohtalo on hupaisassa mauttomuudessaan vieläkin ankeampaa kuin McGowanin näyttelevän stripparin. Rodriguezin hillitty machorooli muistuttaa Kurt Russelin parhaimpien päivien rooleja 1980-luvulla, joten tulos on takuuvarma hitti. Josh Brolin sekopäisenä tohtorina on mielenvikaisuudessaan erinomainen ja pienet yksityiskohdat kuumemittarin kanssa huvittavia. Oikeastaan koko elokuvan ainoa heikko lenkki näyttelijöiden osalta tuleekin cameo-roolin tekevän Quentin Tarantinon käsistä, joka on yksinkertaisesti vain surkea ja tempoa turhaan hidastava lisä.

Ylenpalttisen moraalittomasta ja hulvattomasta huumoristaan huolimatta Planet Terror ei selviä kuitenkaan täysin puhtain paperein. Pieni tiivistys ei olisi ollut haitaksi, sillä muutamat suvantokohdat jarruttavat tarinaa ja loitontavat grindhouse-fiiliksestä liiaksi. Näissä hieman vakavammissa kohtauksissa elokuvan vaikutus puhtaana roskaviihteenä kärsii ja Planet Terrorin ydinidea hälvenee. Kun tapahtumat etenevät jälleen kirjaimellisen päättömään menoon ja camp-kuorrutettuun dialogiin, alkaa myös tunnelma nousta kattoon. Onnekseen elokuva tarjoaakin suurimman osan ajastaan juuri sitä.

Tekniikka
1.78:1-kuva on anamorfisesti käsitelty. DVD-julkaisu ylläpitää samaa grindhouse-fiilistä kuin teatterikierroksella, mutta toteutus on jäänyt hieman puolitiehen. Kuva sisältää lukuisia roskia, naarmuja, haaleita värejä, puuttuvia ruutuja, huojuntaa, erilaisia artefakteja ja oikeastaan kaikki mahdolliset virheet, mitä kuviteltavissa vain on. Tämä on tietysti täysin tarkoituksellista. Sen sijaan kuva on lähes koko keston ajan äärimmäisen tarkka, mikä latistaa hieman tehokeinoksi tarkoitettua vanhentamista. ”Kelan” heikentäminen ei tosin edes toimi kovin hyvin kotiteatterissa verratessa isoon kankaaseen, joten roskavapaa vaihtoehtoratkaisu DVD-julkaisulle olisi voinut olla varsin pätevä vaihtoehto.

Dolby Digital 5.1 - sekä DTS ES 6.1 -raidat toistavat elokuvan tuhdin äänimaailman hienosti. Tilakäyttöä käytetään hienosti hyväksi niin etu- kuin takakaiuttimissa, joskin luonnollista vaikutelmaa ei ole edes pyritty luomaan. Erikoinen miksaus näkyy etenkin Rodriguezin sävellysten normeista poikkeavassa kierrättämisessä, mikä kuulostaa yksinkertaisesti erinomaiselta. Matalia taajuuksia löytyy tasaisin väliajoin soppaa maustamaan niin musiikin kuin ääniefektienkin muodossa. Aivan kuten kuvakin, on ääniraitaa hieman heikennetty satunnaisten rasahdusten ja muiden yleisimpien virheiden muodossa, mutta siihen ei juuri alkua pidemmälle kiinnitä huomiota.

Lisämateriaali
Robert Rodriguezin kommenttiraita on kiitettävän informatiivinen. Ohjaaja kertoo muun muassa elokuvan ja sitä edeltävän Machete-trailerin synnystä, turinoi grindhousesta yleisesti sekä kuinka samaa fiilistä haettiin myös elokuvaan. Kattava käsittely käy läpi niin musiikin, tehosteet, kohtausten selittelyjen kuin näyttelijöidenkin osalta, ja on kokonaisuudessaan oikein kiehtovaa kuunneltavaa. Samaa materiaalia kuullaan osin toiselta levyltä löytyvistä dokumenteistakin.

Kommenttiraidan lisäksi ensimmäiseltä levyltä löytyy tekijöiden ja näyttelijöiden haastattelutilaisuus (23:32) vuoden 2006 Comic Conissa koostuu lähinnä Tarantinon ja Rodriguezin väliseen yhteistyöhön liittyvistä kysymyksistä. Vastaukset ovat pituudeltaan melko kituluokkaa, eikä tilaisuus muutenkaan ole kestosta huolimatta kovin kummoinen. Tarantino osoittaa olevansa oma puheripulista kärsivä egomaanikko itsensä, ja hoitaakin puhumispuolen lähes suvereenisesti.

Toisen levyn aloittaa ohjaajan tavaramerkiksi muodostunut 10-Minute Film School (11:49), jossa käydään elokuvan tehosteita läpi Rodriguezin kommenttien kera. Tehostefaneille ja elokuvan tekemisestä kiinnostuneille elokuvakoulu on todellista nannaa lyhyestä kestosta huolimatta, paljastaen muun muassa strategisia leikkauksia ja tehostekikkailuja. Badass Babes of Planet Terror (11:49) on leffan kaunottarille siunattu hehkutussessio, jossa on hyvin vähän todellista informaatiota. Guys of Planet Terror (16:29) tekee puolestaan saman miespuolisille osallistujille ja Casting Rebel (05:32) elokuvan ainoalle lapsitähdelle. Eivätkä ne lopu siihen, sillä Sickos, Bullets, and Explosions (13:16) hoitaa kehumispuolen stuntnäyttelijöille ja Friend, the Doctor and the Real Estate Agent (6:42) viimeisillekin sivuhenkilöille. Hehkutusten seasta löytyy muutamia tiedonmurusia hahmojen synnystä ja näyttelijöiden valinnoista sekä perusteluista, mutta suurimman osan ajasta porukka vain kehuu toisiaan.

Yhteenveto
Planet Terror on todellinen täysosuma Robert Rodriguezilta. Lähes täydellisenä tribuuttina vanhoille kunnon roskaleffoille toteutettu Planet Terror on perinteitä kunnioittaen mauttoman tyylitelty ja moraalittoman hävytön väkivaltaeepos, joka ei taatusti sovi jokaiselle. Mutta niille harvoille todellisen roskaelokuvien ystäville, Rodriguezin teos tuo vanhat kunnon ajat moderniin elokuvakerrontaan päivitettynä.