Järjestyksessä yhdeksäs DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 26.-31.1.2010. Kuuteentoista esityssarjaan on koottu yli 130 elokuvaa 20 eri maasta. Elokuvien ohella tarjolla on seminaareja, luentoja ja ohjaajatapaamisia. Myös koululaisille räätälöidyt DOKKINO-näytökset jatkuvat, tämän vuoden teemana on perhe ja sen monet eri muodot.

DocPoint vuosimallia 2010 kunnioittaa suomalaisen dokumenttielokuvan pioneereja Heikki Ahoa ja Björn Soldania, joiden tuotantoyhtiö Aho & Soldanin perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 85 vuotta. Yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa rakennetussa Aho & Soldan -sarjassa nähdään laaja otos suomalaisen elokuvataiteen tienraivaajien tuottamia töitä. Yleisradion ja DocPointin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saa ohjaaja Kiti Luostarinen, jonka töistä koottu retrospektiivi pitää sisällään neljä pitkää elokuvaa (Sanokaa mitä näitte, Se oikea - tarinoita rakkaudesta, Kuoleman kasvot, Palnan tyttäret) sekä kolme lyhytelokuvaa.

Festivaalin teemamaita ovat Puola ja Yhdysvallat, joista molemmista saapuu paikalle tekijävieraita. Winners & Bestsellers -sarjaan on koottu muilla dokumenttifestivaaleilla menestyneitä elokuvia, ja Tarkoitus pyhittää keinot -kokonaisuus pohtii puolestaan provokatiivista esittämistä dokumentin tehokeinona. Kotimaisten elokuvien puolella vahvana esillä on mies-teema, josta etenkin Visa Koiso-Kanttilan Miehen kuva ja Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro saavat paljon irti murtaessaan kuvaa puhumattomasta ja jäyhästä suomalaismiehestä. Kaiken kaikkiaan DocPoint-festivaalilla ensi-iltansa saa kymmenkunta kotimaista pitkää dokumenttia.

Auf Wiedersehen Finnland (Suomi, 2010)
Virpi Suutari on löytänyt dokumenttinsa aiheeksi todellisen helmen: Lapista saksalaissotilaiden mukaan vuonna 1944 lähteneiden suomalaistyttöjen tarinat. Suutari haastattelee neljää yli 80-vuotiasta naista, jotka jättivät kotinsa eri syistä, mutta joista monet ovat saaneet kantaa "saksalaisten huoran" stigmaa läpi elämänsä. Elämäntarinat ovat julmia, eikä Suutari niitä onneksi yritäkään pehmentää. Monet naisista eivät ole aiemmin puhuneet kokemuksistaan kenellekään, ja vaikenemisen vaikutukset ulottuvat seuraavaankin sukupolveen. Sota-ajan arkistomateriaalia ja vanhusten rauhaisaa nykyarkea yhdistelevä kuvaus on kotimaisen dokumentin mittapuulla poikkeuksellisen komeaa, ja Suutarin teos kiehtova ja aiemmin dokumentoimaton pala suomalaista (sota)historiaa.

Jäävuoren varjoon (Suomi, 2009)
Vuonna 2003 ohjaaja Antti Seppänen löysi kirpputorilta aarteen: kaksi pahvilaatikollista jonkun hylkäämiä kaitafilmejä, joiden kuvaajaksi paljastui kotkalainen merimies ja innokas matkailija Oiva Vilhelm Kovanen. Nyt jo kuolleen Kovasen kyltymätön kaukokaipuu vei hänet elämänsä aikana kaikille mantereille, ja vuosikymmenten aikana hän ehti kuvata matkoiltaan mittavan määrän tuokiokuvia, joiden kautta matkanteon kokemuksellisuus ja kuvaajan surumielinen ulkopuolisuuden tunne välittyvät vahvasti. Seppänen on onnistunut muuntamaan pahvilaatikoiden sisällön kiinnostavaksi elämäntarinaksi. Kuvaajana Kovanen oli tarkka havainnoija, jonka kokemuksista maailmalla kuullaan myös hänen kirjoittamiensa ja Seppäsen arkistoista esiin kaivamien kirjeiden kautta. Jäävuoren varjoon on kiehtova pieni kertomus köyhän kotkalaisen pikkupojan tiestä maailmanmatkaajaksi, jonka ainoaksi perinnöksi kaitafilmit lopulta jäivät.

Man of Aran (Iso-Britannia, 1934)
Robert J. Flaherty venytti dokumenttielokuvan rajoja klassikkoteoksellaan Man of Aran, joka kuvaa Irlannin länsirannikolla sijaitsevien karunkauniiden Aran-saarten elämää. Flaherty ei pitäytynyt tiukasti realismissa, vaan kuvasi mm. valaanpyydystystekniikoita, joita saaren asukkaat eivät olleet käyttäneet enää kymmeniin vuosiin. Fiktiivisyydestään huolimatta menneen maailman viehätystä huokuva elokuva on vangitseva tarina ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Runollinen, kauniisti kuvattu työ tallentaa meren pauhua ja yhden perheen elämää luonnonvoimien ehdoilla, ja on mieleenpainuva oodi sille sitkeälle työlle, jota karuissa olosuhteissa eläminen vaatii.

Miehen kuva (Suomi, 2010)
Miehen kuva on looginen jatko Visa Koiso-Kanttilan kahdelle edelliselle dokumentille Isältä pojalle (2004) ja Talvinen matka (2007), jotka käsittelivät miehenä olemisen problematiikkaa ja isien ja poikien välisiä suhteita Koiso-Kanttilan omassa perhepiirissä. Myös Miehen kuvassa on omaelämäkerrallinen juonne, sillä sekä dokumentin päähenkilö Kalle Rissanen että sen äänittäjä Markku Siurua ovat Koiso-Kanttilan lapsuudenystäviä. Kallen tarina on kuitenkin kaikkea muuta kuin leppoisaa hyvien vanhojen aikojen muistelua. Mies lähentelee neljääkymmentä, on eronnut yksinhuoltaja, ongelmissa alkoholin kanssa ja tullut elämässään siihen pisteeseen, jossa menneisyyden kanssa on pakko tehdä tilit selviksi tai se hukuttaa alleen. Pääosaan nousee Kallen suhde isäänsä, joka teki itsemurhan Kallen ollessa lapsi. Koiso-Kanttila kuvaa Kallen terapiaprosessia ja muistuttaa, että kaikista umpikujista voi löytää tien ulos. Asioistaan pelottoman avoimesti kertovan Kallen tarinan pelkää jatkuvasti lipsahtavan nolostuttavan tilityksen puolelle, mutta Koiso-Kanttila pelastaa katsojan myötähäpeältä jäsentämällä tapahtumia tiiviisti ja näkemällä Kallen elämäntilanteessa hyvin yleisiä miesten kipupisteitä, jotka liittyvät paitsi itsetuhoisuuteen, alkoholiin ja naisiin, myös isyyteen ja suhteeseen omiin lapsiin. Raskaita traumoja muistetaan lähestyä myös vapauttavan huumorin ja itseironian kautta.

Palnan tyttäret (Suomi, 2007)

Kiti Luostarisen ohjaama Palnan tyttäret on herkkä ja lämminhenkinen tarina intialaisesta lastenkodista Suomeen adoptoidusta Devi-tytöstä ja hänen perheestään, jotka käynnistävät uuden adoptioprosessin saadakseen Deville sisaruksen. Paperisota on uuvuttavaa, eivätkä pienet lapsetkaan sopeudu muutoksiin sekunnissa. 6-vuotias Devi on kuitenkin uskomattoman valoisa persoona, jonka tapaa jäsentää maailmaa ja tulla isosiskoksi seuraa mielellään. Intiassa ja Suomessa kuvattu dokumentti on raskaankin adoptioaiheensa ohella hyvin koskettava kuvaus yhden pariskunnan valtavasta lapsenkaipuusta ja halusta antaa pienille ihmisille hyvä elämä.

Three Miles North of Molkom (Iso-Britannia, 2008)

No Mind -”hyvinvointifestivaaleilla” Ruotsin Molkomissa kesällä 2006 kuvattu brittidokumentti tutustuttaa katsojan noin puoleen tusinaan new age -hörhöjä, jotka ovat lähteneet viettämään kesää ruotsalaiseen maaseutuidylliin pyrkimyksenään kasvaa henkisesti. Nuori amerikkalainen pellavapää Ljus hurmaa leirin hippityttöjä, suomalaisella Mervillä on käsiteltävänään mm. terveyteen liittyviä ongelmia ja puolivahingossa paikalle joutunut australialainen Nick pitää touhua tyystin järjettömänä. Absurdilta toiminta tuntuu katsojastakin, ja aivan hillittömäksi meno yltyy viimeistään siinä vaiheessa kun sekalainen seurakunta siirtyy lauluterapiasta ja puunhalailusta voimaeläinten etsimiseen ja tantrasessioiden pariin. Elokuvan alkupuolella holtiton häröily saa aikaan lähinnä epäuskoista hihittelyä, mutta loppua kohden hyväntahtoisiin, sympaattisiin ja hyvin inhimillisten ongelmien kanssa painiskeleviin henkilöihin alkaa kummasti kiintyä. Dokumentin ohjaajat Robert Cannan ja Corinna Villari-McFarlane onnistuvat voittamaan katsojan puolelleen, mutta elokuvan lähes kahden tunnin kesto on kuitenkin liikaa.

Videocracy (Ruotsi, 2009)
Videocracy on kurkistus italialaisten joukkoviestimien pähkähulluun maailmaan. Dokumentti esittää ilkikurista kritiikkiä ja tutkailee Silvio Berlusconin rakentaman tv- ja lehti-imperiumin korruptoivia vaikutuksia maan mediaympäristöön. Itse pääministeri jätetään kuitenkin taka-alalle, kun ruotsalaistunut italialaisohjaaja Erik Gandini vie katsojan demokratiavajeesta kärsivän median kulisseihin ja tutustuttaa mm. paparazzeihin, managereihin ja kuuluisuudesta epätoivoisesti haaveileviin italialaisiin nuoriin. Kaiken koristeena on tietenkin laaja katras nättejä ja norjia show-tyttöjä, joita ei päästetä ääneen sen paremmin Berlusconin kanavien viihdeohjelmissa kuin Gandinin kärkkäässä dokumentissakaan. Vaikka ohjaaja kertoo varsin ansiokkaasti italialaisesta mediamaailmasta kokonaisuutena, ei tule varsinaisesti yllätyksenä, että valtiollinen televisio RAI laittoi Videocracyn trailerin pannaan omilla kanavillaan, koska se heidän mielestään loukkasi pääministerin mainetta.