DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Juhlavuoden näytöksissä perehdytään mm. kotimaisen dokumentin lähihistoriaan: 10 kotimaista klassikkoa -sarjassa nähdään esimerkiksi John Websterin Pölynimurikauppiaat (1993), Pirjo Honkasalon Atman (1996) sekä Visa Koiso-Kanttilan Karkotetut (1997). Sarjan elokuvista osa on valittu yleisöäänestyksellä. Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnolla muistetaan Pekka Lehtoa, jonka laajasta tuotannosta tunnetaan parhaiten teatterilevityksessäkin aikanaan olleet ja faktaa ja fiktiota reippaasti sekoittaneet The Real McCoy (1998) sekä Tango Kabaree (2001). Lehdon töistä on määrä nähdä festivaalilla seitsemän elokuvaa kattava retrospektiivi; Yksinteoin-elokuvan kohtalo on tosin toistaiseksi epävarma esitysoikeusepäselvyyksien vuoksi.

Winners & Bestsellers -sarjassa nähdään kansainvälisen nykydokumentin kiitettyä ja palkittua kärkeä, muun muassa Charles Fergusonin finanssikriisiä ruotiva Inside Job (2009) sekä katutaiteilija Banksyn keskustelua herättänyt Exit Through the Gift Shop (2010). Runsaasti etukäteishuomiota on kerännyt myös Casey Affleckin ohjaama mediatemppu I'm Still Here (2010), joka kuvaa näyttelijä Joaquin Phoenixin väitettyä alamäkeä. Festivaalin teemamaa on tänä vuonna Kongon demokraattinen tasavalta.

Ulkomaisia ohjaajavieraita festivaalille saadaan parisenkymmentä. Ruotsalaisen dokumentin kärkinimi Stefan Jarl vetää alan opiskelijoille ja ammattilaisille suunnatun Masterclass-luennon. Lapsille ja nuorille suunnattujen DOKKINO-näytösten teemana puolestaan on ”Haaveena huominen”.

FilmiFIN ennakkokatseli tänä vuonna 15 elokuvaa DocPointin laajasta ohjelmistosta.

The Arbor (Iso-Britannia, 2010)
Brittikriitikkojen ylistämää The Arboria voi näkökulmasta riippuen pitää joko dokumenttina tai draamana. Muotokuva näytelmäkirjailija Andrea Dunbarista on nimittäin toteutettu perin persoonallisella tavalla: ääniraidalla kuullaan Dunbarin läheisten kertomuksia vain 29-vuotiaana kuolleesta ja pahoin alkoholisoituneesta kirjailijasta, mutta kuvissa heidän tilallaan nähdään huuliaan liikuttelevia näyttelijöitä. Ratkaisu on yllättävän toimiva, eikä lainkaan vieraannuttava. Itse tarina on sydäntäsärkevä kuvaus brittiläisen työväenluokan alimmista kerroksista. Lahjakas Dunbar nousi kuuluisuuteen jo ensimmäisellä näytelmällään, 15-vuotiaana kirjoittamallaan The Arborilla, joka kuvasi realistisesti kirjailijan kotikulmien Brafferton Arborin karua arkea. Privaattipuolella Dunbar sai kolme lasta kolmelle eri isälle, alkoholisoitui ja kuoli nuorena aivoverenvuotoon lempipubinsa lattialle. Hänen vanhin tyttärensä Lorraine sotki elämänsä jo 14-vuotiaana kovilla huumeilla ja joutui lopulta kiven sisään, kun hänen parivuotias poikansa menehtyi saatuaan äitinsä metadonia käsiinsä. Dokudraama keskittyy etenkin Lorrainen ja hänen äitinsä tulehtuneeseen suhteeseen. Synkästä aiheestaan huolimatta elokuva on visuaalisesti raikas, ja loistavat näyttelijät tuovat kokemukset hyvin lähelle.

Barzakh (Suomi, 2010)
Mantas Kvedaraviciuksen tunnin mittainen esikoisohjaus on tiivis ja hyytävä johdatus Tšetšenian kammottavaan ihmisoikeustilanteeseen. Se seuraa tšetšenialaisia perheitä, joiden jäsenistä joku on kadonnut. Vuosina 2006-2009 kuvattu dokumentti näyttää hiljaisin tuokiokuvin, kuinka raastavaa kadonneiden etsiminen ja odottaminen on ja miten epätietoisuus heidän kohtalostaan pysäyttää koko elämän. 'Barzakh' tarkoittaa eräänlaista välitilaa, paikkaa elävien ja kuolleiden välillä, jollaiseen joutuvat paitsi kadonneet, myös heidän omaisensa. Kun oikeutta ei voi saada, ovat vaihtoehdot vähissä. Kauniisti kuvattu dokumentti tutkii rauhallisesti sodan murskaamia miljöitä sekä niiden keskellä eläviä ihmisiä, jotka varovasti yrittävät aloittaa uutta elämää. Kuvat leikkivistä lapsista ja hääjuhlaa viettävistä aikuisista antavat toiveita paremmasta, mutta läpi maan ja kansan ulottuva korruptio muistuttaa siitä, että ihmisarvoiseen elämään on vielä hyvin pitkä matka. Syvästi humaanin elokuvan tuottajana on toiminut Aki Kaurismäki. Ohjaaja Mantas Kvedaravicius vierailee Helsingissä DocPointin vieraana.

Boheemi elää (Suomi, 2010)
Ylen tuottaman muisteludokumentin vuonna 1995 kuolleesta näyttelijä Matti 'Peltsi' Pellonpäästä on ohjannut Peltsin pitkäaikainen ystävä, ohjaaja ja kulttuurin moniottelija Janne Kuusi. Muiden muassa Kari Väänänen, Mika ja Aki Kaurismäki, André Wilms, Vesa Vierikko, Pirkko Hämäläinen ja Jukka-Pekka Palo kertaavat elokuvassa muistojaan Peltsistä, ja haastatteluista välittyy suuri lämpö ja kunnioitus edesmennyttä ystävää ja työtoveria kohtaan. Etenkin hetkissä, jolloin ystävät muistelevat Peltsin kuolemaa, on poikkeuksellisen väkevää tunnetta. Parhaimmillaan dokumentti on hyvin koskettava, mikä on enemmän sen karismaattisen kohteen kuin elokuvan toteutuksen ansiota. Dokumentissa nähdään kiinnostavaa arkistomateriaalia (mm. Peltsin teininä kaitafilmille kuvaamia lyhytelokuvia), mutta lukuisten eri aikakausilta peräisin olevien klippien limittäminen tekee elokuvasta väistämättä visuaalisesti sekavan. Myöskään kaikki kuvaustekniset valinnat eivät tunnu perustelluilta. Pellonpää esitellään katsojalle sataprosenttisena boheemina, jonka vangitseva koirankatse ei ole lakannut hurmaamasta. Koska myös Kuusen haastateltavat ovat keskimääräistä kiinnostavampaa ja sanavalmiimpaa sakkia, on dokumentti kokonaisuutena varsin kaunis kunnianosoitus liian nuorena manan majoille siirtyneelle näyttelijälle.

Ghetto Millionaires (Belgia / Kongo, 2010)
Gilles Remichen dokumentin aiheena on kongolainen La Sape -kulttuuri, joka kukoistaa etenkin Kongosta länsimaihin emigroituneiden maahanmuuttajien keskuudessa. Sapeurien suurin (ja ainoa) kiinnostuksen kohde ovat länsimaiset merkkivaatteet, joita haalitaan pääasiassa Euroopasta. Muotisuunnittelijoiden luomuksiin käytetään valtavasti rahaa, vaikka samaan aikaan nälkää näkeviltä nuorukaisilta saattaa puuttua katto pään päältä. Jos töitä ei ole, rahoitetaan ostokset rikoksilla. Ja kun Euroopasta palataan kotiin Kinshasaan, on tärkeintä se, että ulkokuori on kunnossa ja matkalaukku täynnä tavaraa. Ulkokultaisuuden ihannointi juontaa juurensa pitkälle Kongon historiaan. Hajonneessa maassa, jonka infrastruktuuri on olematon, on jollain logiikalla aivan ymmärrettävää sijoittaa itseensä. Kimaltelevat ja värikkäät vaatteet ovat kuitenkin räikeässä, mutta visuaalisesti kiinnostavassa ristiriidassa Kinshasan pölyisen rappion kanssa. Remichen dokumentti on toimiva johdatus kulttuuri-ilmiöön, jossa äimisteltävää riittää.

Goodnight Nobody (Saksa / Sveitsi, 2009)
Jacqueline Zünd juoksuttaa kankaalle uskomattomilta tuntuvia tarinoita ihmisistä, jotka eivät ole nukkuneet silmäystäkään jopa 20 vuoteen. Elokuvan neljä unetonta asuvat eri puolilla maailmaa: Ukrainassa, Yhdysvalloissa, Burkina Fasossa ja Kiinassa. Kaikkia yhdistää unen puute ja yksinäisyys, mutta osa heistä osaa omalla tavallaan myös nauttia tilanteesta. Kauniisti kuvattu dokumentti tarkkailee kiireettömästi öisiä kaupunkeja, lähes tyhjiä katuja, pihoja ja parkkipaikkoja sekä unenomaista rinnakkaistodellisuutta, jossa unettomat elävät. Katkelmat muodostavat ikään kuin yhden kollektiivisen yön, jota valvotaan eri puolilla maailmaa. Runollisen ja hypnoottisen kauniin elokuvan ohjaaja Zünd vierailee Helsingissä 27.-30. tammikuuta.

The Green Wave (Iran / Saksa, 2010)
Harvasta elokuvasta tulee niin surulliseksi ja vihaiseksi kuin Ali Samadi Ahadin ohjaamasta The Green Wavestä. Teheranin vuoden 2009 touko-kesäkuun tapahtumista kertova dokumentti näyttää Iranin opposition presidentinvaalien yhteydessä käymästä taistelusta kuvaa, jota maailmalla ei vielä juurikaan ole nähty. Kännykkäkameroilla kuvatut otokset poliisin ja armeijan suorittamista veriteoista ja kidutuksista limittyvät osaksi ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta puhuvaa tarinaa, jonka teksti on peräisin iranilaisten blogeihin ja Twitteriin mielenosoitusten aikaan kirjoittamista viesteistä. Heterogeeninen kuvamateriaali koostuu videotallenteiden ohella haastatteluista ja animaatioista, ja ne toimivat kokonaisuutena yllättävän hyvin. Tärkeä, puhutteleva ja onnistunut dokumentti muistuttaa Iranin olevan edelleen maa, jossa sananvapaus ja toivo ovat kortilla. The Green Wave on tämän vuoden DocPointin merkittävimpiä elokuvia.

His & Hers (Irlanti, 2009)
Festivaalin vieraaksi saapuvalta Ken Wardropilta nähdään DocPointissa kymmenen lyhytelokuvan ohella herttaistakin herttaisempi pitkä dokumentti His & Hers, joka esittelee kymmenien irlantilaisnaisten elämäntarinoita. Lyhyissä katkelmissa naiset puhuvat elämänsä miehistä: isistään, poikaystävistään, puolisoistaan ja pojistaan. Arkisissa kotiympyröissä kuvatut tarinat muodostavat kokonaisen naisenkaaren, jossa lähdetään liikkeelle lasten kertomuksista ja päädytään vanhusten kokemuksiin. Wardrop asettelee peräkkäin yksittäisiä välähdyksiä, jotka mosaiikin tavoin muodostavat kuvan työväenluokkaisen naisen elämästä. Universaalit ja yleisinhimilliset kokemukset sidotaan myös osaksi irlantilaista yhteiskuntaa, vaikka kamera pysyykin tiukasti kodin seinien sisäpuolella, naisen perinteisessä ympäristössä.

Katka (Tšekki, 2010)
Ohjaaja Helena Třeštíková seurasi huumeaddikti Katkaa kamerallaan 14 vuoden ajan. Ohjaajan ja prahalaisen narkkarin välille syntyneen luottamuksen ansiosta Třeštíková pystyi kuvaamaan suoraan ja kaunistelemattomasti naisen piikistä toiseen etenevää elämää, jossa kodin virkaa toimittivat purkukuntoiset murjut ja jossa huolenpidon olivat korvanneet hyväksikäyttö ja väkivalta. Järkyttävä seurantadokumentti kertoo paljon addiktion kehittymisestä ja sen kanssa elämisestä. Kun se, mikä aluksi vaikuttaa vapaudelta, osoittautuukin vankilaksi, ovat vitsit vähissä. Edes äitiys ei välttämättä riitä motivaatioksi huumeista luopumiseen. 19-vuotiaasta toiveikkaasta tytöstä kolmekymppiseksi zombieksi taantuvan ihmisraunion tarina on parasta mahdollista huumevalistusta. Třeštíková ei kuitenkaan tuomitse, vaan korostaa ihmisen omia valinnanmahdollisuuksia. Vaikuttava elokuva yhdestä ihmiskohtalosta saa pohtimaan huumeiden maailmanlaajuisesti aiheuttaman ahdingon määrää. Ohjaaja Helena Třeštíková vierailee Helsingissä 28.-30.1.

The Kids Grow Up (Yhdysvallat, 2010)
Yhdysvaltalainen dokumentaristi Doug Block on kuvannut videolle omaa tytärtään tämän lapsuusvuosista aina aikuisuuden kynnykselle saakka. Tyttären kasvu ja kodista irtautuminen on isälle kova paikka, johon Blockin vaimo onnistuu suhtautumaan paljon miestään selväjärkisemmin. Dokumentti on kaunis kuvaus isän ja tyttären välisestä rakkaudesta, mutta se ei missään vaiheessa nouse yksilötarinasta yleisemmälle tasolle. Tyttären sijaan päähenkilöksi osoittautuukin viidenkympin kriisissään riutuva dokumentaristi itse. Doug Block on DocPointin vieraana 27.-31.1.

Lemmy (Yhdysvallat, 2010)
35 vuotta kasassa olleen Motörheadin nokkamies ja Rickenbackerin ruhtinas Lemmy Kilmister on hevirokin ikoneita, järkähtämätön peruskallio, joka kieltäytyy muuttumasta vuosien ja trendien mukana. Kohteensa näköisessä haastatteludokumentissa seurataan Lemmyn elämää kiertueella, kotona, studiossa ja baarissa. Sotamemorabiliansa sekä kolikko- ja videopelien parissa viihtyvä muusikko elää rock-asteikolla mitattuna kovin arkisen oloista elämää, johon ei kuulu glitteriä, glamouria eikä rahoilla pröystäilyä. Dokumentissa käydään läpi Lemmyn uran vaiheet, mutta puuduttava arkistojen kahlaaminen on jätetty minimiin. Pääosaan nousee Lemmyn kanssa jutustelu sekä ystävien, työtovereiden ja ihailijoiden hupaisat muistot ja luonnehdinnat rakastetusta tervaskannosta. Muun muassa Dave Grohlin, Alice Cooperin, Metallica-miehistön, Billy Bob Thorntonin, Henry Rollinsin ja Ozzy Osbournen kommenttien kautta välittyy kuva mitä sydämellisimmästä ja sympaattisimmasta herrasta, jonka suoraakin suorempi no bullshit -asenne elämään on aseistariisuva. Greg Olliverin ja Wes Orshoskin elokuva on lähes kaksituntinen, mutta hyvässä seurassa viihtyy vaivatta. Vauhdikkaaksi leikattu dokumentti tarjoaa roppakaupalla absurdeja, hyväntuulisia hetkiä, ja jonkin verran myös livemateriaalia. Mitään varsinaisesti uutta Lemmystä ei ole kerrottavana, mikä on oikeastaan koko jutun pointti – Lemmy on mitä on, eikä kaipaa sen juhlallisempia määrittely-yrityksiä.

Public Speaking (Yhdysvallat, 2010)
Martin Scorsesen ohjaama Public Speaking on hyväntuulinen dokumentti newyorkilaisesta Fran Lebowitzista, värikkäästä kirjailijasta ja puhujasta, jonka suorapuheisuus on tehnyt hänestä suositun luennoitsijan. Mielipideautomaatin roolista jo kymmeniä vuosia nauttinut Lebowitz suoltaa hauskaa ja poliittisesti epäkorrektia monologiaan pidäkkeettä. Puheenaiheet vaihtelevat sukupuoli- ja rotukysymyksistä turismiin, koulutukseen ja tupakanpolttoon; läpi käydään myös Lebowitzin ura. Rakastamaltaan Manhattanilta nainen ei poistu. Narsistisen puhujan näkemykset jakavat taatusti mielipiteitä, mutta hänen nopeaälyisyyttään ei käy kiistäminen. Aina siellä täällä nähdään vilauksia myös Martystä nauramassa kaksinkerroin Franin oivalluksille.

Pölynimurikauppiaat (Suomi, 1993)

John Websterin kotimainen klassikko seuraa kolmen suoramyyjän matkaa ovelta ovelle 90-luvun alussa. Supermyyjä Kristiina, savolainen viäräleuka Heimo ja työtön autonasentaja Kimmo vierailevat 18 perheen luona, joista osa ottaa kauppiaat vastaan hämmentyneen positiivisesti, osa avoimen vihamielisesti. Tragikomedia naurattaa myötähäpeän kautta, mutta piirtää myös tarkkaa ajankuvaa lama-Suomesta ja työelämän ankaruudesta. Unelmien ja todellisuuden karusta ristiriidasta kertova dokumentti sai Valtion elokuvapalkinnon vuonna 1993 ja Prix Europan erikoismaininnan vuonna 1994.

Sielunpelastajat (Suomi, 2010)
Saku Pollarin ohjaama Sielunpelastajat on henkilökuva Markku Koivistosta, evankelis-luterilaisen kirkon entisestä kirkkoherrasta, joka sai lähtöpassit kirkon piiristä järjestettyään hurmoksellisia herätyskokouksia. Koivisto unelmoi omasta karismaattisesta kirkkokunnasta ja perustaakin vuonna 2008 paljon julkisuutta saavan Nokia Missio Churchin. Uskonnon ja arvojen tutkimisen sijaan dokumentin painopiste on Koiviston henkilössä sekä uuden kirkon rahoituksen järjestämisessä. Pollari varoo ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen, mikä osittain vesittää elokuvan voimaa. Paljon inhimillistä kärsimystä kohtaava Koivisto on kiinnostava, mutta fanaattisuudessaan myös hieman pelottava hahmo. Marraskuussa 2010 teatteriensi-iltansa saanut Sielunpelastajat nähdään DocPointin kotimaisessa esityssarjassa.

Submission (Ruotsi, 2010)
DocPointin kunniavieraaksi saapuvalta ruotsalaisdokumentaristi Stefan Jarlilta nähdään festivaaleilla seitsemän elokuvaa kattava retrospektiivi. Elokuvista toistaiseksi tuorein on Submission (Underkastelsen, 2010), jossa Jarl paneutuu kemikalisaation haittoihin. Provokatiivisuudestaan ja poliittisuudestaan tunnettu Jarl tutkituttaa omat veriarvonsa ja selvittää asiantuntijoiden kanssa, mitä kohonneet myrkkypitoisuudet tarkoittavat ja mihin koko ympäristömme kemikalisoituminen voi johtaa. Hyytävän dokumentin faktat ovat painavia, mutta sen vaikuttamiskeinot – ylidramatisointi ja pelottelu – eivät välttämättä tee tärkeälle aiheelle oikeutta.

Yksinteoin (Suomi, 1990)
Pekka Lehdon vuonna 1990 ohjaama dokumentti kertoo teatteri- ja elokuvakonkari Jussi Parviaisen erosta silloisesta puolisostaan ja kahden lapsensa äidistä Sanna-Kaisa Palosta. Elokuva on Parviaisen puolitoista tuntia kestävä vimmainen monologi, jossa mies perkaa suhdettaan ja selittelee väkivaltaisuutensa syitä. Moraalisesti enemmän kuin vähän ongelmallista elokuvaa on ollut vaikea päästä näkemään missään teatterikierroksen ja vuonna 1991 tapahtuneen tv-esityksen jälkeen, sillä sen esitysoikeudet ovat olleet epäselvät. DocPoint-näytösten kohtalokaan ei ole tätä kirjoitettaessa vielä varmistunut. Yksinteoin pitää sisällään muun muassa Parviaisen Palolle ja tämän miesystävälle soittamia puheluita, jotka oli tallennettu ilman lupaa. Yksityiset keskustelut ja Parviaisen narsistiset purkaukset ovat ulkopuoliselle paikoin kiusallistakin katsottavaa, mutta kokonaisuutena elokuva ei ole niin raskas kuin voisi kuvitella. Intensiivisen ja pidäkkeettömän tilityksen tunneskaala ulottuu loukatun miehen silmittömästä tuskasta ja raivosta lähes herkkiin pohdintoihin rakkauden olemuksesta. Kuva on kotimainen klassikko, ja jos se lopulta esitetään DocPointissa, sitä ei missään tapauksessa kannata jättää väliin. Parviaisella on useiden vuosien ajan ollut valmisteilla myös elokuva Yksinteoin 2, joka jatkanee ykkösosan linjoilla selvitellessään Parviaisen eroa ex-vaimostaan Satu Ruotsalaisesta. Elokuvan odotetaan valmistuvan tänä vuonna.