Elokuva
Muinainen Persia, kauan, kauan sitten. Kun pojankoltiaisena kuningas Sharamanin (Ronald Pickup) hoviin adoptoima orpopoika Dastan (Jake Gyllenhaal) lavastetaan syylliseksi murhaan, nuorella herralla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta. Seurakseen pakomatkalle ketterä hurmuri saa salaista tehtävää suorittavan prinsessa Taminan (Gemma Arterton), sekä haltuunsa tikarin, jonka sisältämällä hiekalla on voima manipuloida aikaa. Takaa-ajoon ryntäävät kuolleen kuninkaan veli Nizam (Ben Kingsley) sekä Dastanin kaksi velipuolta, Tus (Richard Coyle) ja Garsiv (Toby Kebbell). Mutta mystistä teräasetta havittelevat kuitenkin myös tummemmat tahot, ne, joiden käsissä ihmiskunnan tiimalasissa hiekka olisi nopeasti valuva loppuun. Alkaa huima takaa-ajo, jonka tiimellyksessä vastaan tulee niin markkinataloudesta haaveileva sheikki Amar (Alfred Molina) kuin salamurhiin erikoistunut Assassiinien veljeskuntakin.

Jordan Mechnerin vuonna 1989 Apple II:lle lanseeraamaan videopeliin perustuva Prince of Persia: The Sands of Time ei tarvitse kolmatta ulottuvuutta tuekseen, sillä megatuottaja Jerry Bruckheimerin kukkuralla kukkarolla rahoitettu aavikkoseikkailu potkii kelvosti ilman ylimääräisiä silmäkarkkejakin. Tarinaltaankin kivan yksinkertaisena pidetty vauhtiraina toimii omilla ehdoillaan moitteetta.

Paremminkin henkilöhahmoihin nojaavista elokuvistaan (mm. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994), Donnie Brasco (1997), Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and The Goblet of Fire, 2004)) tuttu ohjaaja Mike Newell antaa toki tehosteryhmälleen tilaa pöllyttää koko rahan edestä, mutta on samalla tuonut yksiulotteisiin hahmoihin syvyyttä ja elämää. Boaz Yakinin, Doug Miron ja Carlo Bernardin käsikirjoitus Mechnerin alkuperäistarinan pohjalta on yhtä suoraviivainen kuin itse menestyspelien kulkukin. Dastan pomppii katoilla, kiipeilee seinillä ja taistelee milloin mitäkin hahmoa vastaan, ainoana valttinaan fyysinen vetreys ja kumipallomainen kehonkieli. Nykyaikaan elokuvaa sidotaan monilla piikeillä niin USA:n ulko- kuin sisäpolitiikankin suuntaan, joista tarkimmissa hyökätään vieraaseen maahan etsimään oletettuja massatuhoaseita.

Jake Gyllenhaal on kelpo mies prinssi Dastanina, fyysisesti hyvään iskuun pumpattu valloittava veijari, mutta myös yhtä aikaa hurjapäinen taistelija, joka ei kavahda koviakaan paikkoja. Vanhojen suurseikkailijoiden henki aina Robin Hoodeista Indiana Jonesiin on vahvasti läsnä Gyllenhaalin akrobaattisissa taisteluissa ja kirpeänhappamassa dialogissa. Bond-tyttö (Quantum of Solace, 2008) Gemma Arterton on sävykäs, sähäkkä ja varsin mainio vastavoima Gyllenhaalin omnipotentille prinssille. Sir Ben Kingsleyhän nyt näyttelee missä tahansa, koska tahansa ja välillä jopa miten tahansa, mutta korkkiruuvimaisen Nizamin osassa aateloitu veteraani on toki konna paikallaan. Hilpeimmän roolin tempaisee Alfred Molina strutsikisoja järkkäilevänä aavikkokettuna, jonka käsitys maailman tilasta ja politiikan tulevaisuudesta ovat vähintäänkin ytimeen osuvat.

Hans Zimmerin tallista lähtöisin olevan säveltäjän, Harry Gregson-Williamsin, score hyrisee ja jyskyy, taustoittaa globaalit tuhonäyt täsmäiskuilla ja osaa myös tarpeen niin vaatiessa hiljentyä tunnelmoimaan, mutta jää kokonaisuutena tasapaksuksi jyristelyksi. Intron The Prince of Persia on tutun kuuloinen esitys, missä Gregson-Williams huudattaa suurta orkkaa, samalla kun käyttää lyyrisiä osuuksia luomaan tunnelmaa sekä itämaisia instrumentteja sitomaan musiikin itse tarinaan. Onnistuneimpia vetoja laadukkaalla, mutta sadasti kuullun tuntuisella soundtrackilla edustavat mm. kohtalokas The King And His Sons, komea Ostrich Race, mahtipontinen This Is No Ordinary Dagger sekä finaalin kaunis ja heleä Destiny. Lopputekstien aikana kuultavan I Remain kappaleen on säveltänyt ja sen myös esittää Alanis Morissette.

Yhteenveto
Kesäisen kliffa puhtifilkka on yhtä aikaa sekä pop että korni, mutta sen suruton hurlumhei-henki ja poikamaisen innostunut legendointi voittavat kyynisemmänkin katsojan vaivatta puolelleen.