Elokuva:

Korealainen
elokuva on viime aikoina herättänyt elokuvaharrastajien huomion
länsimaissa. Sikäläiset elokuvat ovat saavuttaneet menestystä
elokuvafestivaaleilla voittaen lukuisia palkintoja ympäri maailmaa.
Myös maksava elokuvayleisö on osoittanut kiinnostusta niiden tarjoamaa
uudenlaista elokuvakokemusta kohtaan. Koreaa onkin pidetty jopa uutena
aasialaisena elokuvamahtina. Suomessakin on nähty monia korealaisia
elokuvia niin teattereissa kuin videolevityksessä. Tutuiksi ovat
tulleet mm. jaetun Korean poliittista nykytilaa ruotivat Shiri (1999) ja Join Security Area (2000) ja henkilökohtaisempia tuntoja pohdiskeleva Friend (2001). 


Monet korealaiset menestyselokuvat on tehty osittain länsimaiseen
makuun yhdistellen hollywoodilaisen ja hongkongilaisen
elokuvakulttuurin parhaita puolia sulavaksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Woo-Suk Kang on ottanut tällä kertaa hieman erilaisen lähestymistavan, ja Public Enemy (Gonggongui jeog,
2002) on tarinaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään aavistuksen verran
enemmän perinteisen korealaisen elokuvan tyylinen. Varsinkin
länsimaisessa markkinoinnissa elokuvaa vertaillaan Likaiseen Harryyn (Dirty Harry,
1971). Tavallaan Public Enemyn toinen päähahmoista onkin hieman Harrya
muistuttava, säännöistä piittaamatta rikollisia rankaiseva huimapää.
Tarinan perusrunkona on italialaisista giallo-elokuvista vaikutteita
saanut sarjamurhaajateema, jossa poliisi ja murhamies kisaavat
keskenään älyllisestä paremmuudesta ja häikäilemättömyydestä.


Perustarina on sinällään hyvin yksinkertainen ja jopa kliseinenkin.
Elokuvan alku keskittyy häikäilemättömän, muodollisista säännöistä
piittaamattoman poliisin Kang Cheol-jungin (Kying-gu Sol)
vaiheiden seuraamiseen. Tämä kyseenalaisia moralistisia ohjesääntöjä
noudattava kapinallinen on esimiestensä jatkuvan tarkkailun alaisena ja
vaarassa saada potkut koska tahansa. Omien sanojensa mukaan hänellä on
tapana pidättämisen sijasta tappaa kohtaamansa rikolliset. Kang saattaa
pohjimmiltaan pyrkiä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, mutta hänen
menetelmänsä ovat varsin epäilyttävia ja usein suorastaan
rikollisia.  Eräänä sateisena yönä Kang kohtaa kaltaisensa
kulkijan törmätessään vanhempansa armotta surmanneeseen sarjamurhaajaan
Jo Kyu-hwaniin (Sung Jae Lee, Attack the Gas Station! (1999), Barking Dogs Never Bite (2000)), joka on valmis veritekoihin vähäisimmästäkin kunnianloukkauksesta ja pilasta.

Vaikka
tarina sinällään onkin peruskauraa, elokuvan tyyli on länsimaiselle
katsojalle hieman erikoinen. Esimerkkinä tästä on elokuvan
poliisivoimien esimiehillä oleva outo taipumus läpsiä alamaisiaan
päähän. Samankaltaista käytöstä oli nähtävissä esimerkiksi Kyung-Taek Kwakin
ohjaamassa draamassa Friend. Päähän läpsiminen tuntuukin olevan
korealainen tapa rangaista alempiarvoisia vähän samaan tapaan kuin
aikoinaan suomalaisissa kouluissa hakattiin oppilaita karttakepillä
käsille. Toisaalla nähdään Kang haahuilevan pitkin kaupungin katuja
etsiskellen epätoivoisesti toilettia.
 
Elokuva sekoittaa elementtejä useammasta genrestä. Yhtäällä se on kertomus kieroutuneesta poliisista ollen läheistä sukua Abel Ferraran Pahalle poliisille (Bad Lieutenant 1992) ja Takeshi Kitanon väkivaltaiselle poliisille (Violent Cop
1989). Toisaalta se on poliisin ja tappajan välistä kahdenkeskistä
kissa ja hiiri –leikkiä. Mukana on myös aimo annos slapstick-henkistä
mustaa komediaa. Niin halutessaan voi tarinassa nähdä myös sosiologista
viestiä. Pahantekijä on erittäin arvostettu, menestynyt ja varakas
liikemies, jota tuskin kukaan arvaisi syyttää murhasta. Rikoksista
epäilty Kang ajautuukin vaarallisille vesille, kun totuus alkaa valjeta
hänelle. Huonossa maineessa oleva Kang ei kerää suosionosoituksia
syyttäessään kunniallista liikemiestä kammottavista henkirikoksista.

Kaiken
kaikkiaan elokuva toimii mainiosti. Näyttelijät tekevät kautta linjan
mallikelpoista työtä. Kiehtova tarina keskittyy kahteen päähenkilöön
muiden ollessa enemmän heidän tukenaan. Vaikka elokuvassa sinällään ei
ole paljoa väkivaltaa, pari murhakohtausta ovat erittäin kylmäverisiä
ja realistisuudessaan hyytävää katsottavaa. Public Enemy on mainio
osoitus siitä, miksi korealainen elokuva on saavuttanut niin suurta
huomiota maailmalla. Hyvä tarina, mainiot näyttelijät ja kiehtova
audiovisuaalinen ilmiasu takaavat mielenkiintoisen, synkkäsävyisen
murhadraaman, joka jaksaa pitää katsojan otteessaan alusta loppuun.

Kuva:

Anamorfinen
kuva on kohtuullisen laadukas, vaikka paikoitellen jääkin kaipaamaan
tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa esitystä. Värit toistuvat
kohtuullisen hyvin ja kontrasti on myös kunnossa. Kuvassa ei ole mitään
suurempaa valittamisen aihetta, mutta toisaalta se ei myöskään loista
laadukkuudellaan. Kaiken kaikkiaan keskivertosuoritus.

Ääni:

Ääniraita
löytyy peräti kolmena erilaisena versiona, joista itse kukin voi valita
laitteistolleen parhaiten sopivan version. Monikanavaversiot ovat
dynaamisia ja hyödyntävät kaikkia kanavia kohtuullisesti. Ajoittain
äänissä on havaittavissa etenkin dialogin osalta pientä äänen
sortumista, mutta kaiken kaikkiaan ongelmaa ei voi luonnehtia kovin
vakavaksi. Pohjimmiltaan äänet ovat varsin laadukkaat ja sellaisenaan
ihan hyvää keskitasoa. Myös tekstitys on selkeää ja helposti luettavaa.

Lisämateriaali:

Varsin niukassa lisämateriaalivalikoimassa mielenkiintoisin osuus on 39-minuuttinen Making of -dokumentti,
joka on varsin tyypillinen televisiolle tehty pätkä tarkoituksenaan
esitellä elokuva ja sen tähdet potentiaaliselle maksavalle yleisölle.
Mukana on materiaalia kulissien takaa, haastatteluja ja lyhyitä
katsauksia erikoistehosteiden tekemiseen. Poistetut kohtaukset eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta korealaisen pop-rockin ystäville musiikkivideo voi olla varsinainen aarre.

Yhteenveto:

Public
Enemy on mielenkiintoinen sekoitus psykologista poliisitoimintadraamaa
ja kahden miehen kissa-hiiri leikkiä sarjamurhaajajahdin pyörteissä.
Englantilainen DVD-julkaisu on laadultaanvarsin kohtuullinen, vaikka
lisämateriaali vaikuttaakin olevan lähinnä elokuvan markkinointia
varten, eikä sellaisenaan jaksa kiinnostaa  kertakatselua enempää.

Public Enemyn 22.9.2005 myyntiin tullut FIN-julkaisu ei poikkea
tästä sen paremmin teknisten yksityiskohtien kuin lisämateriaalinkaan
suhteen.