20. kerran järjestettävät Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit olivat jälleen yleisösuosikki, mikä tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoelokuville löytyy kysyntää myös Suomessa. FilmiFIN:in toimitus oli jälleen paikan päällä katsomassa tapahtuman monipuolista tarjontaa. Lue alta muutamista elokuvista toimittajiemme mielipiteitä:

13 Tzameti, Géla Babluani (2005)
Tyylikäs film noir -vaikutteinen mysteeritrilleri alkaa vakuuttavasti, mutta taantuu loppua kohden liiallisen pitkittelyn takia. Viaton sivustakatsoja saa käsiinsä kirjekuoren, joka opastaa hänet tuntemattomaan paikkaan, tuntemattomasta syystä. Mustavalkoinen kuvamaailma tukee hienosti tarinaa ja antaa elokuvalle sopivan hämyisän ilmeen, mutta pääosanesittäjä tekee kaikkensa pilatakseen muuten sopivan tunnelman.
- J. Pikkarainen

Bloody Tie, Ho Choi (2006)
Kovaotteisena toimintatrillerinä hehkutettu Bloody Tie on enemmänkin surkuhupaisa toimintaelokuva komediahöystein, jonka päähenkilöistä onnistutaan tekemään ärsyttäviä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Korean huumemaailmaan sijoittuvan elokuvan juoni on varsin yksitoikkoinen ja suoraan sanottuna tylsä. Lisäksi  muutamat yllätykset tuntuvat suorastaan teennäisiltä, eikä tunnelmaa ole nimeksikään.
- J. Pikkarainen

Dasepo Naughty Girls, Je-yong Lee (2006)
Pidätkö ”japsisekoilusta”? Silloin Dasepo Naughty Girls on tehty juuri sinulle, vaikkakin elokuva on Etelä-Koreasta. Dasepon High Schoolissa (eli Hyödyttömässä lukiossa) ovat varsin vapaamieliset oppilaat ja opettajat. Kaikki naiskentelevat toistensa kanssa minkä kerkeävät, ja seksitaudit johtavat luokasta poistamiseen. Dasepo Naughty Girls on ihastuttavan sekava, perverssi ja värikylläinen elokuva. Yksi festivaalien valopilkuista.
- Pekka Lempinen

Days of Glory, Rachid Bouchareb (2006)
Perinteinen sotaelokuva, jonka massasta poikkeavampi piirre tulee käsiteltävästä aiheesta: siirtomaaranskalaisten osallistumisesta toiseen maailmansotaan. Dramatiikka kuitenkin uupuu lähes tyystin, kohtausten edetessä yksitoikkoisista sotatilanteista samaa kaavaa toistaviin, eriarvoisuutta huokuviin keskusteluihin ranskalaisten ja algerialaisten välillä. Mielenkiintoisimpaan rooliin nousee tasa-arvoisuuden puolestapuhuja ja siirtomaalaisten yhteinen ääni, Sami Bouajilan esittämä Abdelkader, johon elokuva onnistuu luomaan syvyyttä. Mikäli tylsästi kuvattuja sotakohtauksia olisi vähennetty ja eriarvoisuudesta syntynyttä dramatiikkaa lisätty, saattaisi Days of Glory olla hyvinkin mielenkiintoinen kokemus. Tällaisenaan se jää kuitenkin huomattavasti parempien sotaelokuvien jalkoihin.
- J. Pikkarainen

Eastern Promises, David Cronenberg (2007)
David Cronenberg jatkaa hieman vakavamielisemmän elokuvan parissa ja luottaa jälleen näyttelijä Viggo Mortenseniin. Tummanpuhuvan huumorin ryydittämä Eastern Promises läpileikkaa Englannissa olevan venäläismafian elämää, kun Naomi Wattsin esittämä kätilö sotkeutuu huomaamatta mafian ylläpitämään prostituutiorenkaaseen. Juoni ei liiemmin yllätyksiä tarjoa ja ne harvat juonenkäänteet nähdään jo pitkän matkan päästä. Tunnelma on kuitenkin kohdallaan. Sateinen Lontoo tarjoaa karun miljöön hyville näyttelijöille ja ohjaajan omintakeinen tyyli on selkeästi esillä.
- J. Pikkarainen

Like a Dragon, Takashi Miike (2007)
Kulttiohjaaja Takashi Miike näyttää saksalaispelleille, kuinka pelifilmatisointeja oikein tehdään. Tosin kyseessä on filmatisointi pelistä, josta kukaan ei ole juuri kuullutkaan, eikä sillä ole edes merkitystä. Like a Dragon on vajaa kaksituntinen Miikea parhaimmillaan ja hauskimmillaan. Se on Dead or Alive -elokuvan viimeinen kymmenminuuttinen venytettynä koko kaksituntiseksi - tai se nyt olisi aivan liikaa, mutta lähelle päästään. Like a Dragon satirisoi niin toimintaelokuvia kuin -pelejä, väkivaltaa ja kulttiohjaajaa itseään. Ohjaajan ylitselyövä komiikka on vahvasti läsnä ja tyyliltään erilaista, riippuen siitä, keitä elokuvan monista henkilöhahmoista seurataan. Miiken luottonäyttelijän, Sho Aikawan, esittämän poliisin ja hänen ympärillään pyörivän pankkiepisodin komediatahti hakee vertaistaan, mutta myös pesäpallomailalla hutkimiset, CGI-kikkailut ja täysin mielenvikaiset pienet ja vähän isommatkin käänteet reväyttävät naurulihakset sijoiltaan. Ichi the Killeristä traumoja saaneille katsojille luvassa ei ole verta ja suolenpätkiä, eikä sen puoleen mitään muutakaan ääriällöttävää. Tosin parhaimman huvin edellytykseksi ohjaajan aiemmasta tuotannosta olisi syytä olla kokemusta; DOA-trilogia riittää.
- J. Pikkarainen

London to Brighton, Paul Andrew Williams (2006)
Paul Andrew Williamsin kehuttu esikoispitkä London to Brighton on ääri-intensiivinen rikostrilleri, jonka alkutilanteessa nähdään lontoolainen prostituoitu Kelly ja tämän matkaan tuntemattomasta syystä lyöttäytynyt pikkutyttö Joanne pakenemassa henkensä edestä tässä vaiheessa anonyymeja, mutta ilmeisen pahansuopia takaa-ajajiaan. Yhden vuorokauden aikana tapahtuva, englantilaiseen alamaailmaan sijoittuva gangsteritarina lähtee pikkuhiljaa kerimään auki tapahtumavyyhteä kuljettaen rinnakkain kahta eri aikatasoa. Takaumien kautta katsojalle paljastetaan säästeliäästi syitä ja seurauksia, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet, ja jännitys pysyy hienosti yllä. Kengännauhabudjetilla kuvattu näppärä pikkuindie on rakennettu taitavasti, mutta juoni voisi olla vahvempi, etenkin kun elokuvan lopun ”yllätysmomentin” aavistaa jo kaukaa. Sisällöllisesti turhan ontoksi jäävä työ on kuitenkin erittäin lupaava alku Williamsin uralle. Yhteiskunnallinen realismi kietoutuu osaksi rikostarinaa, jonka henkilöissä riittää inhimillistä tarttumapintaa. Ohjaaja käyttää pääosin amatöörinäyttelijöitä, jotka suoriutuvat hankalista rooleistaan upeasti. Etenkin nuorta Joannea näyttelevä Georgia Groome on todellinen löytö.
- P. Kärkkäinen

Metallic Blues, Dan Verete (2004)
Kepeä israelilainen road movie ei harhaile uusille poluille, mutta toimii länsimaiselle katsojalle erilaisen kulttuuritaustansa vuoksi – erityisesti, jos israelilaisesta kulttuurista on käytännön kokemusta. Komiikkaa ja jokseenkin yllättävästi holokaustiaiheista kuvastoa psykologisella tasolla yhdistelevä elokuva soljuu eteenpäin rauhaisaan tahtiin, tarjoillen ajoittain maukkaita naurupaloja Saksan ja Israelin erilaisuudesta ja näiden maiden menneisyydestä. Kevyestä lähtöasetelmasta elokuva uppoutuu liiaksi holokaustin sävyttämälle psyyketasolle, joka viedään äärimmilleen loppua kohden. Kaverusten välistä kepeää tunnelmaa ja toilailua jää kaiken synkkyyden keskellä kaipaamaan, sillä se on sopivan viatonta, hyväntahtoista ja ennen kaikkea hauskaa.
- J. Pikkarainen

Old Joy, Kelly Reichardt (2006)
Vähäeleinen pikkudraama on kaivattu pako todellisuudesta. Minimalistinen elokuva vie kaksi kaverusta sekä katsojan matkalle luontoon, kauaksi modernin maailman melusta ja kiireestä. Luonto täyttää äänimaailman ja ihmisen puhe on siihen vain korvia raastava särö. Keskellä vehreää kauneutta, veden ääressä katsojan tekee mieli vain ummistaa silmänsä ja rentoutua. Elokuvallisessa kontekstissaan Old Joy ei oikeastaan kerro mistään, mutta temaattisella tasolla sen voidaan nähdä kuvastavan nykyistä maailmanmenoa ja kiireyttä, jonka vastakohtana on luonto, menneisyys, täydellinen rauha ja rentous. Se on omanlaisensa vaivaton pako rauhaan ja yksinäisyyteen nykyisen maailman kiireydestä, jos oikeaan retkeen luonnon äärellä ei ole aikaa.
- J. Pikkarainen

Orpokoti, Juan Antonio Bayona (2007)
Festivaalin viimeisen viikonlopun yllätyselokuva osoittautui todelliseksi löydyksi. Köyhähköön nykykauhutarjontaan ilmestyy juuri oikeaan aikaan Guillermo del Toron tuottama Orpokoti. Se seuraa Others-elokuvan jalanjäljissä tunnelmassaan ja sijoittuu niin ikään vanhan kartanon sisätiloihin. Elokuva yhdistää onnistuneella tavalla perinteistä säikyttelyä sekä vahvaa ja painostavaa tunnelmaa, vaikka joitakin turhia säikky-efektejä mukaan on vielä jäänytkin. Belén Rueda tekee vahvan roolisuorituksen riutuvana äitinä, mutta todelliseen päärooliin astuu itse kartano ja etenkin sen riipivä äänimaailma.
- J. Pikkarainen

Paprika, Satoshi Kon (2006)
Animeguru Satoshi Konin uusin elokuva johdattelee katsojan jälleen unten surrealistiseen maailmaan. Tuntemattoman tekijän varastaessa laitteen, jolla voidaan sukeltaa kirjaimellisesti koehenkilöiden uniin, alkavat todellisuuden ja unen rajat häilyä olemattomiin. Katsojan todentaju hämärtyy samaa kyytiä Paprikan henkilöhahmojen kanssa, elokuvan vaipuessa yhä syvemmälle lynchmäisen epätietoisuuden ulottuvuuteen. Selkäpiitä riipivään painajaismaisuuteen asti ei kuitenkaan edetä, vaan teos säilyttää pirtsakan ja humoristisen lähestymistavan aiheeseen, joskaan pientä jännitettä ei unohdeta. Elokuvan väririkasta maailmaa saati unen ja todellisuuksien välillä villisti hyppivää kiivastempoista juonta olisi vaikea kuvitella toteutettavan ilman animaation tukea. Kaunista tietokoneella tehostettua visuaalista maailmaa katsookin ilokseen, ja sitä tukemassa on Susumu Hirasawan erinomainen score.
- J. Pikkarainen

Persepolis, Marjane Satrapi ja Vincent Paronnaud (2007)
Marjane Satrapin omaelämänkerralliseen samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatioelokuva on suorastaan riemastuttava ja yhtäaikaa äärimmäisen painostava. Maansa islamilaisen vallankumouksen Satrapi kokee vielä lapsuuden naivismin kautta, kun taas nuoruusiässä samat ongelmat peilautuvat teini-iän kapinan ja Iron Maidenin tahdissa. Persepolis yhdistelee äärimmäisen onnistuneesti vakavia aiheita ja huumoria, painopisteen vaihtuessa parhaimmillaan yhden kohtauksen aikana. Harvoin tulee koettua niin voimakkaita tunnetiloja ahdistuksen ja iloisuuden välillä kuin Persepolista katsoessa.
- J. Pikkarainen

Pervert’s Guide to Cinema, Sophie Fiennes (2006)
Psykoanalyytikko ja filosofi Slavoj Zizekin juontama dokumentti kuulostaa ja pohjimmiltaan myös on mielenkiintoinen. Allekirjoittaneen pääkoppaan ei kuitenkaan mahdu ajatus siitä, että katsomme elokuvia seksuaalisten halujemme vuoksi tai pelkäämme vessanpönttöä sen takia, että juuri vetämämme jätteet saattavat tulla takaisin kummittelemaan. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta dokumentti on kuitenkin salakavalalla tavalla kiinnostava ja tutustumisenarvoinen. Vaikkei Zizekin analysoinnista perustakaan, on se hilpeää kuunneltavaa ja jossain määrin jopa oivaltavaa. Ainakin voin taata sen, ettei muun muassa Hitchcockin, Lynchin, Chaplinin ja Coppolan elokuvista ole saatavilla samanlaista analyysia missään muodossa.
- J. Pikkarainen

Sharkwater, Rob Stewart (2006)
Rob Stewartin mielenkiintoinen dokumentti, Sharkwater, alkoi alkujaan haidokumenttina, mutta päätyi lopulta pelastamaan vedenalaista ekosysteemiä. Kuvatessaan haikalojen elämää, Stewart kohtasi yllättävän laajan haieväsbisneksen, jota vastaan dokumentti rupeaa lopulta taistelemaan. Sharkwater yhdistää kauniit vedenalaiset kuvaukset kantaaottavaan sanomaan ja yltyy ajoittain suoranaiseksi jännitysnäytelmäksi. Dokumentti koostuu haastateltavista henkilöistä sekä kuvamateriaalista laittomista kalastusveneistä ja soluttautumiskeikoista, jotka saavat ajoittain hymyilemään ja toisinaan järkyttymään. Narraatiosta vastaa ohjaaja itse, joskin hänen videoissa kuultu rento puhe olisi ollut mieluisampi myös kertojana. Nykyinen kuulostaa nimittäin hieman työhönsä kyllästyneeltä virkamieheltä.
- J. Pikkarainen

Shotgun Stories, Jeff Nichols (2007)
Arkansilaisista veljeksistä kertova elokuva etenee hitaasti - todella hitaasti. Niin hitaasti, että aika kulkee taaksepäin. Erilaisena kostotarinana Shotgun Stories toimii, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että elokuva etenee yhtä nopeasti kuin kuollut laiskiainen. Tämän ehkä vielä ymmärtäisi, mikäli elokuva olisi edes jossain määrin mielenkiintoinen, mitä sitä se ei kuitenkaan ole. Isän kuoltua velipuolet ajaantuvat keskenään riitaan, joka ei tunnu koskaan tulevan. Debyyttiohjauksen tekevä Jeff Nichols ampuu Shotgun Storiesilla metritolkulla ohi maalin.
- J. Pikkarainen

Sicko, Michael Moore (2007)
Michael Moore jatkaa yhden miehen ristiretkeään Amerikan epäkohtia vastaan. Kritiikin kohteeksi joutuu valtion terveydenhuolto, tai oikeammin sen puute. Dokumentti on hyvän asian puolella, mutta väärän henkilön käsiteltävänä. Mooren viihteellinen ja selkeän Bush-vastainen meuhkanta on Sickossa patrioottishengessä tehtyä asioiden esittelyä. Ohjaaja kertoi Cannesin festivaaleilla, että hänen tarkoituksenaan ei ollut näyttää kauhukertomuksia maansa terveydenhuollosta, vaan esittää vaihtoehtoja. Tässä Sicko myös astuu sudenkuoppaan: amerikkalaiselle katsojalle se esittelee parempia ja modernimpeja vaihtoehtoratkaisuja, kun taas muille länsimaalaisille dokumentti latelee itsestäänselvyyksiä. Rakenteellisestikin kyseessä on hyvin ei-mooremainen teos, sillä syyllisiä ei etsitä lainkaan. Sicko on kuitenkin pettymyksestä huolimatta hieno ja viihdyttävä dokumentti, jolla voi hyvinkin olla vaikutusta Yhdysvaltain terveydenhuoltoon. Mikäli näin tulisi käymään, voi Moore huoletta kehuskella onnistuneensa tehtävässään.
- J. Pikkarainen

Sinä elävä, Roy Andersson (2007)
Hiljaiseen tahtiin elokuvia vääntävä Roy Anderssonin uusin elokuva Sinä elävä jatkaa miehelle tyypillisten tragikoomisten ihmiskohtaloiden kuvaamisen. Kohtauksia kuvataan aivan jumalattoman hitaasti, joka varmasti käy useamman hermoille. Toisaalta dialogi ja henkilöhahmot ovat usein niin rakastettavia ja nerokkaita, että elokuvasta on myös pakko pitää. Ainakin yksi asia on varma – Sinä elävässä näkyy todella selvästi Roy Anderssonin kädenjälki.
- Pekka Lempinen

Smiley Face, Gregg Araki (2007)
Erittäin ahdistavasta pedofiilikuvauksesta Mysterious Skin tuttu Gregg Araki siirtyy uudessa elokuvassaan täysin erilaiseen kategoriaan. Smiley Face on pössyttelykomedia nuoresta näyttelijättärestä (Anna Faris), joka pilvipäissään syö vahingossa kämppiksensä maripullat. Tämän jälkeen päivän yksinkertaisetkin askareet tuntuvat kamalan vaikeilta kaiken sekaannuksen ja vainoharhaisuuden keskellä. Melko herkullisen premissin omaava elokuva ei lunasta kaikkia odotuksia, vaan jää vajaaksi – sekä älyllisesti että elokuvallisesti. Etenkin Farisin ylinäyttely käy hermojen päälle ennen pitkää.
- Pekka Lempinen

Tabunfire, Chalerm Wongpim (2006)
Reilusti kieliposkessa tehty camp-pelleily, joka on niin huono, että ihan itkettää. Kirjoitettuna juonikuviot tuntuvat huvittavilta, mutta toteutus on aivan karmeaa – Tabunfire ei ole hauska edes huonoudessaan. Ong bakin vanavedessä kulkeva thai-mättö on toiminnaltaan ala-astemaista ja jää pahasti esikuvansa varjoon, eikä sillä ole mitään annettavaa niin toiminnan kuin campinkaan ystäville. Vältä.
- J. Pikkarainen

The Band’s Visit, Eran Kolirin (2007)
Lämminhenkinen israelilaiselokuva The Band’s Visit kertoo egyptiläisestä poliisisoittokunnasta, joka saapuu konsertoimaan Israeliin, mutta jää erinäisten kommellusten vuoksi jumiin ihan väärään pikkukaupunkiin jumalan selän taakse. Vaitonainen bändinjohtaja Tewfiq ei ole sosiaalisilta taidoiltaan mikään kaikkein notkein herra, mutta yllättävässä tilanteessa hänkin joutuu nielemään ylpeytensä ja turvautumaan ventovieraiden apuun - kohtaamiset paikallisten kanssa osoittautuvat lopulta varsin hedelmällisiksi kaikille osapuolille. Elokuvan juoni itsessään ei ole kovin omaperäinen, mutta toteutustavassa on jotain valtavan sympaattista ja aitoa. Surumielistä feel goodia huokuva tarina, millintarkasti sommitellut kuvat ja pinnan alla kupliva hiljainen huumori ovat hyvin kaurismäkeläisiä, ja käsikirjoituskin kokonaisuutena valtavan hyvää, tarkkanäköistä työtä. Elokuvaa voi katsoa tai olla katsomatta poliittisena allegoriana, mikä on sen vahvuus: päällimmäisenä siitä eivät kuitenkaan missään tapauksessa jää mieleen Israelin ja Egyptin väliset tulehtuneet suhteet vaan ihmisten inhimillisyyttä ylistävä hyväntahtoinen humaanius. Draamakomedia on valittu Israelin edustajaksi tämän vuoden Oscar-kisaan, jossa teemojensa puolesta ajankohtaisella ja yleismaailmallisella elokuvalla voi olla menestymismahdollisuuksiakin.
- P. Kärkkäinen

The Violin, Francisco Vargas (2005)
Meksikolainen sotadraama kertoo karusta aiheesta hellyttävällä tavalla. Maata hallitsevan juntan ja vuorilla piileskelevän vastarinnan välinen sota jää taustalle, kun tarina keskittyy kuvaamaan kaiken keskellä olevaa vanhusta ja hänen viuluaan. Kauniin sinisävytteisen värimaailman tukemana seesteisesti etenevä tarina seuraa vanhusta, tämän yrittäessä saada kylään jääneet ammukset takaisin vastarintalaisille. Ohjaus noudattaa elokuvan hidasta tahtia muistettavasti: laajakuva vuorenrinnettä rauhaisaan tahtiin kulkevasta vanhuksesta ja muulista piirtyy takuuvarmasti katsojan verkkokalvoon.
- J. Pikkarainen

This Filthy World, Jeff Garlin (2006)
Rasvan, visvan ja roskan mestari, b-elokuvien kuningas John Waters tunnetaan paitsi elokuvantekijänä, näyttelijänä ja kirjailijana, myös rääväsuisena stand up -koomikkona. New Yorkissa Watersin stand up -keikalla tallennettu This Filthy World on yhden miehen show, joka rakentuu kulttilegendan omaelämäkerrallisten muisteloiden varaan. Monologi koostuu pääasiassa Watersin elokuviin ja niiden tekemiseen liittyvistä anekdooteista, mutta osumatarkkuudeltaan täysin omaa luokkaansa olevat kaskut ulottavat likaiset lonkeronsa niin päivänpolitiikkaan kuin vaikkapa lasten kasvatukseenkin. Sokkiarvoltaan elokuva on melko köykäinen, kuusikymppinen Waters latelee ruokottomuuksiaan omaan leppoisaan tyyliinsä kuin kuka tahansa härski (no hyvä on, tosi härski) papparainen. Kattavia maailmanselityksiä ei ole tarjolla, mutta viihdepitoisuudet ovat hysteerisen hauskassa puolitoistatuntisessa kohdallaan. Herkkähipiäisille sievistelijöille eritekylläinen estradielämys tuskin kuitenkaan soveltuu.
- P. Kärkkäinen

Triangle, Ringo Lam, Tsui Hark, Johnny To (2007)
Kolme kovaa aasialaista ohjaajaa, Ringo Lam, Tsui Hark ja Johnny To, lyöttäytyvät yhteen tummanpuhuvassa toimintatrillerissään. Erikoisin piirre on se, että kukin ohjaaja on saanut samasta tarinasta kolmanneksen ohjattavakseen ja ohjaaja vaihtuu tarinan edetessä lennosta. Allekirjoittanut ei tosin onnistunut erottamaan, milloin kukin ohjaajista vaihtui, joskin viimeinen ja hauskin episodi oli selvästi erityylinen muun elokuvan kanssa. Juoni kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka päätyvät lopulta varastamaan muinaisen arkun ja sen sisällä olevan arvokkaan kaavun. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa elokuvasta ovat tyylikkään vakavahenkistä trilleriä komediahöystein, mutta todellinen pankinräjäyttäjä on viimeinen kolmannes To’n päästessä puikkoihin. Silloin vakavahenkisyys lentää suoraan ulos ikkunasta ja tilalle tulee farssimaisuuksiin yltyvä piirileikki ja yliaktiivinen piripää, jolloin riemulla ei ole enää rajaa.
- J. Pikkarainen

Väärentäjä, Stefan Ruzowitzky (2007)
Saksalais-itävaltalainen tuotanto, Väärentäjä, kuvaa toista maailmansotaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Se kertoo tarinan juutalaisesta väärentäjästä, joka keskitysleirillä osallistuu operaatio Berhardin toteuttamiseen. Operaation tarkoituksena oli kaataa Englannin ja Yhdysvaltain talous väärennetyillä rahoilla. Väärentäjän suurimmaksi ongelmaksi muodostuu jännityksen puute. Keskitysleiri tuntuu paratiisilta, jossa juutalaiset ovat turvassa. Natsit kyllä huutavat paljon, mutta käytännön toimet jäävät vähäisiksi leirillä olevien tärkeyden takia. Kuoleman ilmapiirin uupuessa tapahtumat etenevätkin jokseenkin neutraaliin tahtiin. Mielenkiinnon kohteiksi nousevatkin lopulta pintapuolisesti käsiteltävät väärennösyritykset sekä ihmiskeskeiset jännitteet leirillä olevien välillä.
- J. Pikkarainen