20. kerran järjestettävät Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit olivat jälleen yleisösuosikki, mikä tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoelokuville löytyy kysyntää myös Suomessa. FilmiFIN:in toimitus oli jälleen paikan päällä katsomassa tapahtuman monipuolista tarjontaa. Lue alta muutamista elokuvista toimittajiemme mielipiteitä:

2 päivää Pariisissa, Julie Delpy (2007)
Julie Delpyn ohjausdebyytti on riemastuttava komedia pariskunnasta, jonka hyvin alkanut yhteiselo joutuu koetukselle kahden päivän ajan Pariisissa. Delpy on ottanut käsiinsä kaiken elokuvan tuotannosta lähtien ja hänen hyvä ystävänsä Adam Goldberg esittää elokuvan amerikkalaisressukkaa vakaumuksella. Vaikka huumoria revitäänkin stereotypioista, tuntuvat vitsit tuoreilta ja ennenkaikkea hauskoilta. Vertaukset Linklaterin Before-duoon on täysin ymmärrettäviä, mutta kyseessä on kuitenkin hyvin erityylinen elokuva.
- J. Pikkarainen

Año Uña, Jónas Cuarón (2007)
Alfonso Cuarónin pojan, Jónaksen, esikoisteos on erikoinen tapaus. Se koostuu täysin ohjaajan omista valokuvista, liikkuvaa kuvaa ei nähdä lainkaan. Silti Año Uña onnistuu kaappaamaan mukaansa, katsojan aina välillä herätessä todellisuuteen ja huomatessa katsovansa vain still-kuvia Jónaksen lähisukulaisista. Tarina on kovin heppoinen ja kertoo puberteetti-ikäisestä nuorukaisesta ja tämän uudesta rakkauden kohteesta. Yksinkertaisesta asetelmastaan huolimatta juoni on ilahduttavan suloinen ja sopivan viihteellinen. Elokuvan kantavaksi anniksi jää kuitenkin lopulta sen piristävä erilaisuus, joka on saatu toimimaan yllättävän hyvin elokuvallisesti.
- J. Pikkarainen

Black Book, Paul Verhoeven (2006)
Hollantilaisohjaaja Paul Verhoevenin kehuttu Black Book kertoo hieman erilaisen tarinan toisesta maailmansodasta. Tarinan sankarina on tällä kertaa juutalainen nainen, jonka taivalta seurataan läpi sodan loppuvuosien. Näyttävä visuaalisuus on ohjaajan tavaramerkki, mutta tarina ontuu. Uskottavuudesta ei ole tietoakaan ja juonikäänteiden yliannostus kääntyy pian itseään vastaan. Mammuttimaisesta kestostaan ja puitteistaan huolimatta aika vierähtää elokuvan parissa kuitenkin oikein sutjakkaasti, mikä kertoo siitä, että jotain on tehty oikein. Myös näyttelijätyö on muutamia puunaamoja lukuun ottamatta mainiota, etenkin pääosanäyttelijä Carice van Houtenin kohdalla.
- J. Pikkarainen

Breath, Kim Ki-duk (2007)
Kim Ki-dukin kymmenes ohjaustyö poikkeaa oikeastaan kaikista hänen aiemmistaan elokuvistaan. Poissa on raadollisuus, väkivalta tai seesteinen kauneus. Tilalla on outo tarina kahdesta yksinäisestä sielusta, toinen vankilassa ja toinen pettävän miehen aviopuoliso, jotka kohtaavat ja rakastuvat toisiinsa vankilassa. Elokuvan sanoma jää kuitenkin hämäräksi, eikä henkilöhahmojen tunnemaailman syvimpiä olemuksia selitetä. Tarina jääkin jollain tavalla etäiseksi, katsojan tuntiessa hyvin paljon samalla lailla kuin pettävä aviomies tuntee: mitä hänen vaimonsa hakee tältä kuolemaantuomitulta henkilöltä? Heikohkosta tarinastaan huolimatta Ki-duk maalailee kuitenkin maansa kaunista talvimaisemaa silmiähivelevän kauniisti, ja ohjaaja itse kirvoittaa elokuvan parhaimmat naurut monitoria valvovana vartijana.
- J. Pikkarainen

Hallam Foe, David MacKenzie (2007)
Hallam Foe on jälleen näyttelijä Jamie Bellin juhlaa, aivan kuten Billy Elliot seitsemän vuotta aiemmin. Elokuva on siitä esimerkillinen tapaus, että se sisältää kaikki piirteet ollakseen täysiverinen trilleri, mutta on silti oikein riemastuttava komedia. Eikä vähiten Bellin ansiota, joka esittää elokuvan päähenkilöä, Foeta, äitinsä menettänyttä nuorta aikuista. Tarina kietoutuukin Foen ympärille, tämän tirkisteltäessä ihastusten kohteitaan ja rakastuen lopulta äitinsä näköiseen nuoreen neitoon. Tirkistelyistä muodostuukin lopulta elokuvan ydin ja kiikareista sekä ikkunoista linssi tarkasteltavaan maailmaan. Bell tekee mainion roolin taiteillen juuri veitsenohuella rajalla komiikan ja jännityksen välillä. Tosin Hallam Foe sisältää myös jännityksen piirteitä, mutta pääasiallisesti se on hyväntuulinen romanttinen komedia ja varsin onnistunut sellainen.
- J. Pikkarainen

I’m a Cyborg but That’s OK, Chan-wook Park (2006)
Chan-wook Parkin mielisairaalaan sijoittuva komedia kertoo tytöstä, joka kuvittelee olevansa kyborgi. Mestarillisen kosto-trilogian jälkeen elokuva jättää kovin vaisun vaikutelman. Sen huumori on tehotonta ja koostuu lähinnä eriskummallisista potilaista. Onnistunein komiikka syntyykin päähenkilöiden välisen naivistisen ihastuksen välillä, joka nostaa hymyn huulille. Ohjaajalle tyypilliset tavaramerkitkin loistavat poissaoloa, eikä visuaalisuudessakaan ole mitään merkille pantavaa. Kaikin puolin elokuvasta muodostuu valtaisa pettymys, johon vaikuttanee ohjaajan aikaisemmat työt.
- J. Pikkarainen

Interview, Steve Buscemi (2007)
Steve Buscemin ohjaustyö on näppärä ja kliseillä leikittelevä näyttelijävetoinen komedia. Huumori perustuu dialogiin, joka on ohjaaja/näyttelijälle ominaista lakonista piikittelyä puolin ja toisin. B-luokan kauhuleffabimboa näyttelevän Sienna Millerin ja reppanaa journalistia esittävän Buscemin välinen kemia toimii elokuvan eduksi, ja kaksikon välinen sanailu on mielenkiintoista ja varsin usein myös hervotonta kuunneltavaa. Buscemin ohjaus vie elokuvaa nopealla temmolla eteenpäin, luoden katsojalle intensiivisiä kohtauksia toisen perään. Nopea tempo takaa myös sen, ettei tiettyjä outouksia ehdi jäädä liiaksi ihmettelemään. Sanaharkan takaa paljastuu myös hieman mediakriittistä sanomaa ja totuuksista tärkein: älä usko kaikkea kuulemaasi.
- J. Pikkarainen

Kimpassa, Claude Berri (2007)
Audrey Tautoun tähdittämä romanttinen draama ei tuo genreensä mitään uutta, mutta on periranskalaiseen tapaan viihdyttävä feel good -leffa, joita ilman maailma olisi huonompi paikka elää. Neljästä omalla tavallaan yksinäisistä sieluista kertova elokuva päätyy aivan kuten katsoja odottaakin, mutta fiilis on kauttaaltaan hyvä ja näyttelijät osaavat asiansa.
- J. Pikkarainen

Lost in Beijing, Yu Li (2007)
Lost in Beijing on nimensä veroinen kiinalaisdraama, joka kertoo kahdesta pariskunnasta, maalta Pekingiin muuttaneista nuorista Ping Guosta ja An Kunista, sekä Ping Guon pomosta ja tämän vaimosta, joiden välistä nelinpeliä voi huoletta kutsua kieroutuneeksi. Maalaiset ja kaupunkilaiset, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat, hyväksikäyttäjät ja hyväksikäytetyt törmäävät rajusti Yu Lin ohjaamassa ihmissuhde-elokuvassa, joka on kiinalaisen yhteiskunnan hyvin- ja pahoinvointia tarkkaillessaan siinä määrin kantaaottava, ettei sitä varmasti katsella ainakaan keskuskomitean vuosikokouksissa. Nyky-Kiinaa arvosteleva tematiikka ja lahjuksia ottavien lääkäreiden, köyhien ja prostituoitujen näyttäminen kankaalla olivat Kiinan sensuuriviranomaisille liikaa ja he olivat vaatimassa elokuvan uudelleenleikkaamista ennen kansainvälistä festarilevitystä. Meistä tämä tuntuu tietysti rajulta ylilyönniltä, sillä länsimaisesta näkökulmasta Lost in Beijingissä ei ole mitään ennennäkemätöntä tai edes kovin uskallettua. Kiinnostavan siitä tekee tarinan siloittelemattomuus ja se julma särmä, jolla tapahtumia käsitellään, vaikka juonen uskottavuudesta ja saippuasarjamaisesta sensationalismista voikin olla montaa mieltä. Näyttelijät, honkkarikonkari Tony Leung etunenässä, suoriutuvat rooleistaan hienosti. Överiksi lipsahtanut käsivarakameran käyttö sen sijaan aiheuttaa pahoinvointia, eikä tue tarinaa millään tavalla.
- P. Kärkkäinen

Mighty Heart, Michael Winterbottom (2007)
Tositapahtumiin perustuva Mighty Heart perustuu Mariane Pearlin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan, joka kertoo hänen miehensä kuolemasta Pakistanissa. Wall Street Journalin reportteri Danny Pearl kaapattiin erään haastattelureissun yhteydessä, mikä synnytti laajamittaisen ja kansainvälisen etsinnän, johon sotkeutuivat niin politiikka kuin uskontokin. Marianen roolissa nähdään Angelina Jolie, joka todistaa osaavansa myös näytellä. Mighty Heart yltyy ajoittain oikein vakuuttavaksi yhden naisen kamppailuksi kadonneen miehensä puolesta ja parhaimmillaan Jolien roolisuoritus yltää suorastaan sydäntäsärkeviin sfääreihin. Pitkälti pelkästään poliisityöhön ja Marianeen keskittyvä elokuva on hieno kokemus, mutta toisaalta voidaan kysyä, oliko elokuvaa edes tarve tehdä.
- J. Pikkarainen

Musta jää, Petri Kotwica (2007)
Petri Kotwican ikuisuusprojekti, Musta jää, kertoo psykologisen rakkaustarinan kolmen henkilön välillä. Mielenkiintoista asetelmaa viedään oikeaan suuntaan, eikä elokuva tunnu teennäiseltä vasta kuin ihan lopussa. Tunnelmaa löytyy kuitenkin sopivasti läpi elokuvan, joskin se jokin jää uupumaan. Outi Mäenpään ja Ria Katajan roolityöskentely on ilo silmälle ja naisten välinen kemia toimii. Elokuvan parhaat hetket tulevat juurikin näiden kahden naisen välisistä kohtauksista, joiden ilmapiiri värisee jännityksestä ja odottamattomuudesta.
- J. Pikkarainen

Sleuth, Kenneth Branagh (2007)
Jude Law jatkaa Michael Cainen tähdittämien elokuvien uudelleenfilmatisointien parissa. Tällä kertaa vuorossa on vuoden 1972 legendaarinen Sleuth, jossa poikamieshurmuri ottaa yhteen vanhemman sanavalmiin kirjailijan kanssa. Syynä tietenkin nainen, mikäpä muukaan. Caine on niin ikään mukana kuvioissa tässä kompaktissa, kahden charmikkaan miehen välisessä mielten mittelössä, jossa ei juuri tylsiä hetkiä ehdi syntyä. Sleuth on dialogin ja loistavan näyttelijäkaksikon juhlaa, jossa englantia käytetään kuin miekkaa ja sanan säilällä loukataan pahemmin kuin luodeilla. Elokuva olisi oikeastaan täyden viiden tähden leffa, jos se olisi lopetettu jo noin neljänkymmenen minuutin kohdalla, mutta puolitoistatuntisenakin se on yhtä jatkuvaa nauramista. Kenneth Branagh ohjaa tyylitaitoisesti ja minimalistisesti, mikä sopii elokuvaan kuin Law hurmuriksi ja Caine brittiläiseksi viisastelijaksi.
- J. Pikkarainen

Spider Lilies, Zero Chou (2007)
Pienimuotoisen haikea draama kahdesta tytöstä, jotka olivat aikoinaan toisiinsa rakastuneita, mutta ovat sittemmin unohtaneet tai jääneet kaipaamaan menneisyyttään. Hiljalleen syitä ja seurauksia avaava Spider Lilies on tunnelmaltaan haikea ja sen päähenkilöt tuntuvat aidoilta ihmisiltä huolineen ja iloineen. Etenkin Jadea esittävä Rainie Yang on onnistunut tavoittamaan hahmonsa olemuksen täydellisesti. Rytmitystä häiritsee hieman turhahko sivujuonne, joka liittyy Jaden harrastukseen ja häntä tarkkailevaan poliisiin.
- J. Pikkarainen