21. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit olivat jälleen kerran huikea menestys. Vanhat ennätykset pistettiin jo tavaksi tulleesti uusiksi, vaikka 50 000 katsojan rajaan ei vielä päästykään. Yli 48 300 katsojaa on kuitenkin kunnioitettava suoritus. Festivaalin suurimpia menestyksiä oli avajaiselokuvana nähty Coenin veljesten, Ethanin ja Joelin, uusin ohjaustyö Burn After Reading. Muun muassa Brad Pittin ja George Clooneyn tähdittämä pätkä myytiin ennätysajassa loppuun, ja monet lippuhalukkaat jäivät nuolemaan näppejään.

Uutuutena festivaaleilla oli Finnkino-palkinto, jonka palkintosarjasta katsojat saivat äänestää suosikkielokuvaansa. Voittaja sai valtakunnallisen levityssopimuksen, ja ensimmäisenä tämän kunnian sai jordanialainen Captain Abu Raed. Se näkee ensi-iltansa 19.12. Finnkinon teattereissa.

Kotimaisessa gaalassa katsojat saivat tutustua pitkästä aikaa suuremman levityksen suomikauhuun, jos Lordi-kalkkunaa Dark Floors ei lasketa mukaan. Kunnianhimoisella Jadesoturilla itsensä tunnetuksi tehneen AJ Annilan uusi ohjaustyö Sauna keskittyy psykologiseen syyllisyydentutkailuun ja korostaa saunan synneistä puhdistavaa vaikutusta. Samaisessa gaalassa jaettiin myös vuoden ohjaaja -ja tuottajaliittojen palkinnot. Ohjaajaliiton pystin pokkasi Kiti Luostarinen dokumentillaan Palnan tyttäret, kun taas tuottajina palkittiin Mustalla jäällä menestystä niittäneet Kai Nordberg ja Kaarle Aho.

Juhlanäytöksessä esitettiin Suomessa suositun visualistin Wong Kar-Wain varhaistyön Ashes of Timen uunituore Redux-versio. Päätöspäivänä puolestaan nähtiin yllätyselokuvat, Länsi-Saksaa 70-luvulla terrorisoineesta vasemmistoradikaaliryhmästä kertova Baader-Meinhoff Complex ja Jonathan “Uhrilampaat” Demmen uutuusdraama Rachel Getting Married. Näiden lisäksi päätöselokuvana sai kunnian toimia Laurent Cantet’n Cannes-voittaja Luokka. Seuraavassa muutamia herkkupaloja festivaaleilta FilmiFINin toimittajien arvostelemana.

Burn After Reading
Synkeän Menetetyn maan jälkeen Coenin veljekset palaavat Oscarit rikkaampina huumorin pariin. Burn After Reading onkin mustan huumorin helmi, ja veljesten parhaimpia komedioita. Sokkeloinen tarina kertoo kahdesta kuntosalityöntekijästä (Brad Pitt ja Frances McDormand), jotka löytävät erotetun CIA-agentin (John Malkovich) muistelmat disketiltä naisten pukuhuoneesta. Makeampaa elämää havitteleva kaksikko yrittää kiristää agentilta lunnaita varsin heikoin tuloksin. Roolitus on aivan napissaan, sillä jokainen näyttelijä tuntuu saaneen juuri heille muokatun roolin. Vaikka erinomaiset roolit tekevät Malkovich ja George Clooney naissankarina ovat kovassa vedossa, tekevät Pitt ja McDormand vuoden huikeimmat komediasuoritukset. Hömelöiden, mutta sympaattisten veijareiden teutarointi saa aikaan monet mehevät naurut. Myös CIA-parivaljakko J.K. Simmons ja Sledge Ham... David Rasche ansaitsevat kiitokset loistavasta kemiasta.

- Pekka Lempinen

Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson
Tohtori Hunter S. Thompson lienee populaarikirjallisuuden legendaarisimpia nimiä. Miehen gonzosekoilut ovat suurimmalle osalle tuttuja ainakin Terry Gilliamin erinomaisesta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvasta. Tänä vuonna parhaan dokkarin Oscarin Taxi to the Dark Sidesta pokanneen brittiohjaaja Alex Gibneyn tutkielma Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson yrittää porautua tarkemmin sekavan persoonan taakse. Gibney keskittyy Thompsonin päätöihin ja haastattelee niihin liittyviä useita tärkeitä henkilöitä, kuten tämän lobbaamaa demokraattien presidenttiehdokasta George McGovernia. Vaimojen ja läheisimpien ystävien haastatteluja höystävät myös kliseisesti 60 -ja 70-lukujen tärkeimmät rock-biisit ja arkistovideot kirjailijasta. Pärähtävästi käyntiin lähtevä Gonzo hukkuu ennen pitkää aiheensa laajuuteen, eikä saa millään kaikkea irti vähintäänkin mielenkiintoisesta gonzotohtorista. Kaikesta jää maku, että dokumentin olisi voinut tehdä mielenkiintoisemmin, ja - Thompsonin tapaan - villimmin.

- Pekka Lempinen

The Class
Ilmar Raagin karmivan ajankohtainen kouluampumisdraama The Class kertoo Kasparin ja Joosepin, kahden koulukiusatun nuorukaisen, traagisen tarinan. Sydämeen käyvä virolaiselokuva ei ole yhtä hyytävän eleetön kuin Gus Van Santin vaikuttava Elephant, vaan se esittää terroritekoihin ryhtyvät nuoret olosuhteiden uhreina, joita voitaisiin auttaa ajoissa, jos aikuiset vain välittäisivät katsoa nuoriaan. Vahva totuuselokuva on tärkeä puheenvuoro nuorten hyvinvoinnista, mutta myös aikuisten välinpitämättömyydestä, neuvottomuudesta ja selän kääntämisen helppoudesta. Nuoret näyttelijät Vallo Kirs ja Pärt Uusberg ovat loistavia ja heidän hahmonsa niin tosia, ettei elokuvaa tahdo fiktioksi mieltää lainkaan.

- Päivi Kärkkäinen

Eagle vs Shark
Kulttimaineeseen nousseen uusiseelantilaisista muusikoista kertovan sarjan Flight of The Conchordsin luojat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen tuodakseen valkokankaalle vuoden kenties parhaan indie-komedian. Taika Cohenin käsikirjoittama ja ohjaama Eagle vs Shark perustuu toisen päähenkilönsä, Loren Horsley, omakohtaisiin kokemuksiin nolottavista ihmissuhteista. Hampurilaisraflan tiskillä työskentelevä Lily (Loren Horsley) on pohjattoman ihastunut videopelikaupan Jarrodiin (Jemaine Clement) ja saa yhteyden tähän tämän järjestämissä "Pukeudu lempieläimeksesi" -pippaloissa. Jarrodilla on kuitenkin ongelmia, sillä kotikylän pahin lukioaikainen kiusaaja on palaamassa takaisin, ja on vihdoin takaisinmaksun aika. Jarrod ja Lily joutuvat matkustamaan miehen tuulipukuihin hurahtaneen perheen luo, jotta Jarrod saa tapeltua menneisyyden haamut pois. Flight of the Conchords -sarjan tapaan huumori ei synny niinkään aiheesta, vaan loistavista henkilöhahmoista ja hulvattomien repliikkien vakavasta ulostuonnista. Pääosissa loistavat Horsley ja Clement takaavat, että katsoja saa keräillä itseään teatterin lattialta puolentoista tunnin jälkeen.

- Pekka Lempinen

Timecrimes
Maailmalla kuhinaa aiheuttanut Nacho Vigalondon esikoispitkä Timecrimes tutkailee aikamatkailun maailmaa kieli poskessa - joko tarkoituksenmukaisesti tai ei. Tarina kertoo Hectorista (Karra Elejalde), joka näkee kotoaan kiikaroidessaan alastoman naisen metsän reunassa ja tämän katoavan hetkeä myöhemmin. Perään lähtevä Hector joutuu ennen pitkää seikkailemaan ajassa taaksepäin useamman itsensä voimin. Hän ja aikakoneen pitäjä Chico (Vigalondo itse) näyttävät käynnistäneen aikaparadoksien kierteen, josta on vaikea päästä pois. Vaikka Timecrimes toimii usein ahdistavan trillerinomaisesti, muodostuu kokonaisuudesta kieroutunut huumorin ja jännityksen sekoitus. Juonen ollessa suhteellisen mielenkiintoinen, joskin varsin ennalta-arvattava ja osin naiivi, on suurempia ongelmia muun muassa vuoden surkeimmassa näyttelytyössä, jonka Elejalde katsojille seipään nielleenä tarjoaa. Lopputulos on kuitenkin suhteellisen viihdyttävä, jos katsoja on mukana avoimin mielin, eikä hae täydellistä ja totista kuvausta aikamatkailusta.

- Pekka Lempinen

The King of Ping Pong
Jens Jonssonin esikoispitkä on Pohjois-Ruotsiin sijoittuva, sysimustalla huumorilla terästetty tragikomedia teini-ikäisestä Rillestä (Jerry Johansson), joka ylipainoisena rillipöllönä ei ole koskaan ollut se koulun suosituin kaveri. Onnettoman pojan ainoa lohtu on pingispöydän ääressä päteminen, muutoin hänen maailmansa on pahasti epätasapainossa. Rillen kautta ohjaaja paneutuu kansankodin ongelmiin, lasten horjuvaan mielenterveyteen ja toimimattoman ydinperheen problematiikkaan, ja teinipojan kasvukertomus muistuttaakin niin visuaalisesti kuin mentaliteetiltaan Roy Anderssonin töitä. Se yhdistelee kiehtovan omaperäisesti traagista ja koomista, vaikka onkin lopulta hieman liian pitkäksi venytetty ja hidastempoinen. Kuvaaja Askild Edvardsen tekee hienoa jälkeä laajakulmineen ja talvisine panoraamoineen.

- Päivi Kärkkäinen

Gomorrah
Roberto Savianon kohua herättänyt kirja Gomorra, kuvaus eräästä maailman vaarallisimmista rikollisjärjestöistä, on kääntynyt Matteo Garronen käsissä kankaalle toistaiseksi varsin hyvin arvosanoin. Cannesissa kakkospalkinnon, Grand Prix'n, pokannut Gomorrah on varmasti kova ehdokas myös tulevissa Oscar-kekkereissä. Tarina on sirpaleinen ja keskittyy järjestön eri osastoihin, vaihdellen kuvakulmaa niin rahastajien, uusien tulokkaiden kuin vaateväärentäjien välillä. Lopputuloksena on lähestulkoon dokumentinomainen katsaus mafian maailmaan, joka ei kuitenkaan elokuvana toimi järin hyvin. Juonen hyppiessä edestakaisin, ei katsoja löydä punaista lankaa, jota ei välttämättä olekaan. Hahmot jäävät etäisiksi, eikä minkäänlaista tunnelatausta synny.

- Pekka Lempinen

Blindness
Mitä tekisit jos maailma muuttuisi sokeaksi? José Saramagon kirjaan perustuva Fernando Meirellesin ohjaus Blindness keskittyy tämän asian pohtimiseen. Elokuvassa taudin lailla leviävä sokeus aiheuttaa ensimmäisten uhrien eristämisen karanteeniin, mukanaan johtajatyyppinen silmälääkäri (Mark Ruffalo) ja tämän vaimo (Julianne Moore), joka jostain syystä on säilyttänyt näköaistinsa. Vaikka aluksi yhteiselo onnistuu herttaisesti, on Kärpästen herra opettanut, että ahdistettuna alkukantaiseen tilaan tulee immeisille ongelmia. Tällä kertaa vastuussa on ihmissaatana (surkeasti ylinäyttelevä Gael García Bernal), ja hänen ikävät kaverinsa. Kahden toisiaan sorsivan sokeiden klaanin välille syttyy sota, joka hakee tylsyydessä vertaistaan. Miten ihmeessä mies, joka on tehnyt mestarilliset City of Godin ja Uskollisen puutarhurin, voi romahtaa niinkin surkeaan tekeleeseen kuin Blindness? Elokuva on tylsä, huonosti näytelty (Julianne Moore saakoon synninpäästön), aivan liikaa mutkia oikova ja turhaan venytetty. Blindness todistaa oikeaksi sen, että vaikka mielenkiintoisen idean ja erinomaisen ohjaajan luulisi yhdessä tuovan Midaksen kosketuksen, voi lopputuloksena olla se kuuluisa kosketus toisinpäin.

- Pekka Lempinen

Sauna
AJ Annilan innostusta aiheuttanut fantasiapätkä Jadesoturi oli konseptina mielenkiintoinen, mutta toteutus hajosi käsiin sekavuutensa takia. Toisella elokuvallaan Annila porautuu toiseen, ainakin viime vuosina Suomessa vähän käytettyyn genreen, kauhuun. Pohjan sodan päättymisen aikoihin sijoittuva Sauna kertoo itärajalla matkaavasta venäläisten ja Ruotsia edustavien suomalaisten rajakomissiosta. Knut (Tommi Eronen) ja Erik (Ville Virtanen) murhaavat kylmäverisesti heidät majoittaneen isännän ja lukitsevat tyttären kellariin. Paikalta poistumisen jälkeen tunnontuskista kärsivä Knut alkaa nähdä tyttöä paikoissa, joissa se ei olisi mahdollista. Rajakomission astuessa suon keskellä sijaitsevaan kylään, jonka asukkaat vaikuttavat kovin erikoisilta, alkavat asiat lähteä jo pahasti käsistä. Kaikki kulminoituu parakin näköisessä saunassa, jossa synnit pestään kerralla ja kunnolla. AJ Annila onnistuu toisella elokuvallaan pitämään ohjat nyt jo varsin mallikkaasti käsissään. Onnistuneesti tiivistetty (83 min.) Sauna on lohduton ja ahdistava kauhuelokuva, joka luo genreen jotain uutta mielenkiintoisella eksoottisella ympäristöllään ja aihevalinnallaan. Tyylikkäästi ohjattua kauhua, joka on kaunis sekä visuaalisesti että sisällöllisesti.

- Pekka Lempinen

Heavy Metal in Baghdad
Kanadalaisen VICE-lehden tuottama dokumentti Bagdadin heviskenestä on karu tarina Irakin ainoasta hevibändistä Acrassicaudasta. Parikymppiset, Metallicaa ja Slayeria ihailevat jannut tekevät niska limassa töitä saadakseen järjestettyä keikkoja kaupungissa, jossa bändipaidan pitämisestä voi saada kuulan kalloonsa ja jossa mikä tahansa kokoontuminen on potentiaalinen pommi-iskun kohde. Kotikaupunkinsa kaoottiseen tilaan ja kuoleman alituiseen läsnäoloon kyllästyvät soittajat pakenevat lopulta Syyriaan, jossa heviharrastajia on, jos mahdollista, vieläkin vähemmän ja irakilaiset pakolaiset yhteiskunnan alinta kastia.
Suroosh Alvin ja Eddy Morettin ohjaama erinomainen dokumentti yhtä aikaa vetää hiljaiseksi ja pistää vihaksi: on se nyt hemmetti kun ei viaton ja politiikasta täysin piittaamaton hevari saa rauhassa soittaa kitaraa ja kasvattaa tukkaa - pukinpartakin on fundamentalisteille liikaa ja moshaaminen kielletty, koska se muistuttaa liiaksi juutalaisia rukoiluriittejä. Dokumentin painotukset ovat musiikillisten sijaan sosiaalisia, ja se laajeneekin kertomukseksi nuoruudesta ja normaalin elämän mahdottomuudesta sodan keskellä. Elokuva paitsi kertoo musiikin ja yhdessä tekemisen katarttisesta voimasta, myös rohkenee piirtää kuvaa irakilaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki on poliittista, haluttiin tai ei.

- Päivi Kärkkäinen

Ashes of Time Redux
Wong Kar-Wain varhaistuotantoon kuuluva Ashes of Time on vaikea elokuva löytää. Uunituoreen, päivitetyn redux-version myötä se on kuitenkin tuotu vihdoin myös suomalaisten silmien eteen.  Hyppivä tarina kertoo palkkatappajasta (Leslie Cheung), joka toimii maksettujen murhien välittäjänä erakkomajastaan käsin. Ashes of Time keskittyy eri asiakkaisiin ja vanhoihin ystäviin, jotka kulkevat hänen talonsa kautta. Kaiken tämän kehystää Kiinan maaseudun jylhä luonto, jonka Kar-Wai visualistina vangitsee tyrmäävän upeasti luottokuvaajansa Christopher Doylen avulla. Ongelmana on kuitenkin tarinan epäjohdonmukaisuus, jossa lyhyen aikaa esitettävistä hahmoista ei saa kiinni. Tällöin on turha odottaa, että katsoja pystyisi tuntemaan tuskaa muutaman minuutin valkokangastuttavuutensa puolesta, mikä aiheuttaa ongelmia elokuvakokemuksessa.

- Pekka Lempinen

Luokka
Cannesin Kultaisen palmun voittajalta odotetaan yleensä suuria. Tämän vuoden palkinnon pokkaaja, ranskalainen Luokka, on Laurent Cantet'n kuvaus pariisilaisen lähiön monikulttuurisesta yläasteluokasta. Tarina keskittyy opettaja François Bégaudeauhun (kirjoittanut myös kirjan, johon elokuva perustuu), ja tämän lukukauteen, sen iloihin ja suruihin. Äärimmäisen tarkassa ja realistisessa koulukuvauksessa asiat näytetään niin kuin ne ovat, ja tätä auttaa myös se, että mukana ei ole oikeastaan lainkaan ammattinäyttelijöitä, vaan oppilaat ovat tavallisia nuoria. Ilman perinteistä tarinankaarta etenevä Luokka on iloa ja surua herättävä parituntinen, jonka tunnelma on niin hienosti vangittu, ettei Kultaista palmua tarvitse lainkaan ihmetellä. Käsittämättömintä kaikessa on ammattinäyttelijöiden puuttuminen, sillä parempia roolisuorituksia ei voisi oppilailta tai opettajilta kuvitella.

- Pekka Lempinen

Baader-Meinhoff Complex
Saksassa 70-luvulla kauhua ja ihailua herättänyt äärivasemmistolainen radikaaliryhmä, Baader-Meinhoff, on saanut tuhdin kaksi ja puolituntisen elokuvasovituksen. Asiat juurta jaksain selittävä Baader-Meinhoff Complex näyttää terroristiryhmän toimet inhorealistisesti, kuvaten välillä kriminaalien puolta, välillä taas sisäministerin (Bruno Ganz) puolta. Tarina keskittyy suurilta osin vasemmistolaiseen kolumnistiin Ulrike Meinhoffiin (Martina Gedeck), joka poliisien järjestämän mielenosoittajien pamputuksen jälkeen alkaa lähestyä suoria toimenpiteitä vaativaa ryhmittymää, jota johtaa karismaattinen, mutta räjähtävän väkivaltainen Andreas Baader (Moritz Bleibtreu). Ei kestä kauaakaan, kun suorat toimenpiteet tarkoittavat siirtymistä "pakollisiin" ihmisuhrauksiin, ja kaunis aate peittyy vereen. Tapahtumat johtavat tilanteeseen, jossa vanhat radikaaliparrat korvataan uusilla ihailijoilla, ja teot muuttuvat yhä väkivaltaisemmiksi. Baader-Meinhoff Complex on haastava elokuva, joka pakottaa katsojan kohtaamaan brutaalia väkivaltaa. Äärimmäisen raaka teos ei olekaan herkimmille sieluille. Baader-Meinhoff on ei ole täydellinen, mutta sen meriitit ovat siinä, että se pakottaa valitsemaan kahdesta pahasta. Tämä tuntuu äärimmäisen ristiriitaiselta, mutta on samalla todella tuoretta.

- Pekka Lempinen