Elokuva
Jokainen teinikauhuelokuva tuntuu nykyään alkavan samalla tavalla: viiden nuoren porukka ajaa autolla ja pitää hauskaa. Tottakai mukana on myös huumeita ja tiedossa on ratkiriemukas viikonloppu jossain syrjäseudulla. Reekerin tapauksessa tuttu kaava johtaa hylätylle bensiiniasemalle, josta kaikki ihmiset ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Tai eivät aivan kaikki; esimerkiksi roskasäiliöstä pomppaa esiin rekkamies - tai paremminkin sellaisen puolikas.

Reeker on juuri niin aivoton elokuva kuin miltä idea kuulostaa. 1980-luvun tuotosten piinaava tunnelma ja uudempien nuorisosplatterien verimässäily on yhdistetty Stephen Kingmäiseen muka-älykkääseen tarinaan kuitenkin melko sujuvasti. Reekerin maailma on tunnelmaltaan niin painajaismainen mystisine puhelinlinjoineen, että sitä katsoessa tuntee oikeasti pelkäävänsä. Varsinainen kauhu on rakennettu perinteisen säikyttelyn ja veren keinoin, ja onnistunut tunnelma joutuu lopulta antamaan periksi melko aivottomalle tarinalle.

Pääosissa nähdään laskelmoidusti kaksi kaunista tyttöä, Gretchen (Tina Illman) ja Cookie (Arielle Kebbel), sokea Jack (Devon Gummersall), pakollinen komea poika, Nelson (Derek Richardson), sekä kekseliäs Trip (Scott Whyte). Näyttelijät tuntuvat esittävän lähinnä itseään, vaikka kaikilla omanlaisensa rooli onkin. Kaikki selviytyvät rooleistaan lopulta ihan menettelevästi, ja kiinnostavimmiksi henkilöiksi nousevat Jack sekä Trip. Ties mistä pensaikoista esiin tulevat sivuhenkilöiden puolikkaat ovat enemmän tai vähemmän turhia, eikä heillä ole mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa.

Ohjaaja-tuottaja Dave Paynen kirjoittama tarina on varmasti tuntunut käsikirjoitusvaiheessa neronleimaukselta, mutta päättömiä yksityiskohtia on lipsunut mukaan liikaa, ja kun loppu loksauttaa yleisön suun auki esittämään pelkkiä kysymysmerkkejä, ei kokonaisuus osu aivan nappiin. Tarinaan on selvästi yritetty saada jotain uutta, mutta kun sitä ei ole tarpeeksi keksitty, on lähes kaikki lainattu muista saman lajityypin elokuvista. Syöpyneet lihaefektitkin on matkittu suoraan Cabin Feveristä (2002). Lieneekö asialla ollut jopa sama tehostetiimi? Plussaa satelee onnistuneesta huumorista, jota elokuvassa olisi voinut olla enemmänkin.

Kuva
Anamorfinen (1.78:1) kuva on kauttaaltaan erinomainen. Yhtäkään häiriötä ei osu katselun aikana silmään. Muutoinkin kuva pysyy tarkkana ja virheettömänä. Värimaailma on myös elokuvan tunnelmaan istuva, ja tätä tuetaan vielä tyylikkäällä valaisulla.

Ääni
DTS 5.1 -ja Dolby Digital 5.1 -ääniraidat ovat virheettömiä ja erinomaisen selkeitä. Etenkin dialogi toistuu loistavasti. Kaikki kanavat ovat käytössä, joskin subbariin olisi kaivannut aavistuksen verran enemmän munaa. Tekniseltä laadultaan ääniraita on mitä mainioin, idearikkaaksi tai persoonalliseksi sitä ei voi sanoa. Samat tehosteet on kuultu ennenkin.

Lisämateriaali
Haastettelut (1:38) ovat lähinnä parin lauseen mittaisia kuvauksia siitä, millaisena tekijät elokuvaa pitävät. 11-minuuttinen Making of -dokumentti on saman tason turha pätkä, missä ohjaaja ja näyttelijät kehuskelevat vuorollaan miten erinomainen elokuva Reeker on.

Yhteenveto
Reekerin voi hyvällä omallatunnolla listata sellaisten elokuvien kuin Cabin Fever (2002), Kuolleiden aamunkoitto (2004) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (1997), seuraksi, unohtamatta tietenkään vanhempia Stephen Kingin tarinoihin perustuvia B-luokan kauhuiluja. Mikäli edellä mainitut iskevät, on Reekerin aavemainen mystiikka verimässäilyineen katsomisen arvoinen. Elokuva pitää otteessaan ja on tunnelmaltaan onnistunut, mutta kliseiset henkilöt ja muista elokuvista kierrätetyt ideat latistavat menoa liiaksi. Perjantai-illan kauhuviihteeksi Reeker kelpaa mainiosti, kun julkaisu on vielä teknisestikin hyvää tasoa.