Elokuva
Reservoir Dogs, joka suoraan suomennettuna taipuisi jotakuinkin Tekojärven Koirat, Varasto Roistot tai muuta vastaavan omituista. Elokuvan nimen synty onkin jo melkein oma tarinansa. Quentin Tarantinon työskennellessä vielä videovuokraamolla, hän ehdotti eräälle asiakkaalle vuonna 1987 valmistunutta, Louis Mallen ohjaamaa Au revoir les enfants -elokuvaa johon asiakas vastasi: "I don't want no Reservoir Dogs!". Tarantino piti kuulemasta nimestä ja täten siitä tuli nimi Tarantinon tulevalle käsikirjoitukselle ja esikoiselokuvalle, sekä samalla yksi merkittävimpiä oman genrensä edustajia.

Kyseinen tarina on vain yksi lukuisista Reservoir Dogsiin liittyvistä jutuista joita mainita. Ehkäpä oudoin juttu kuitenkin on rahoituksen saanti elokuvalle. Alun perin Tarantinolla oli tarkoitus tehdä elokuvasta mustavalkoinen, kavereiden kesken tehty pätkä, mutta hänen kaverinsa opettajan vaimo tunsi Harvey Keitelin vaimon, joka antoi lopulta käsikirjoituksen Harveylle. Harvey piti lukemastaan, jonka takia hän halusi näytellä siinä ja päätti samalla rahoittaa elokuvan. Rahoituksen avulla saatiin tukku laatunäyttelijöitä mukaan ja loppu on historiaa. Kuulostaako uskomattomalta? Sitähän se onkin, mutta totta mikäli Tarantinoon on uskomista.

Saatu raha ei kuitenkaan ollut sitä suurinta mahdollista ja suurin osa elokuvassa nähdyistä puvuista ja tavaroista ovat näyttelijöiden kotoa tuomia, joista löytyy vitsailtavaa levyn ekstroissa. Myös kohtaamispaikkana käytetty varasto, jossa koko elokuva on käytännössä kuvattu, on oikeasti hautakappeli, ja muut kohtaukset ovat samaisen talon yläkerrassa tai kadun toiselta puolelta löydettyjä. Indietä parhaillaan.

Joe Cabot (Lawrence Tierney) kerää kokoon kuusi toisilleen tuntematonta henkilöä ja antaa heille selvät säännöt. Toisille ei tule kertoa mitään itsestään, eikä edellisistä keikoistansa. Tämän takia jokainen saa oman kutsumanimensä tunnistussyistä: Mr. Blonde (Michael Madsen), Mr. White (Harvey Keitel), Mr. Orange (Tim Roth), Mr. Pink (Steve Buscemi), Mr. Brown (Quentin Tarantino) ja Mr. Blue (Eddie Bunker).

Tehtävänä on suunniteltu jo valmiiksi ja sitä esitellään helppona keikkana. Yksinkertainen ryöstö menee kuitenkin pieleen, kun kesken kaiken kytät yllättävät koko porukan ja verinen pako kohtaamispaikalle alkaa. Pian selviää, että kytät olivat saaneet vihiä toimesta vaikka itse suunnitelma ei ollut levinnyt pientä ydinjoukkoa pidemmälle. Joku porukasta työskenteleekin siis poliisien piikkiin, mutta kuka?

Jo Reservoir Dogsin aloitus näyttää mitä tuleman pitää. Koko jengi on kahvilassa juttelemassa hieman ennen ryöstöä, mikä ei nyt äkkiseltään saata kuulostaa kovin erikoiselta. Kohtauksesta tekeekin erikoisen se, mistä he puhuvat. He eivät puhu suunnitelmasta, he eivät puhu mahdollisista ongelmista sitä toteuttaessa, vaan he analysoivat Madonnan Like A Virgin -kappaletta josta päästään väittelemään tipityksestä. Alun, useamman minuutin kestävä keskustelu onkin erittäin mukaansatempaavaa dialogia ja sitä jatkuu läpi elokuvan. Paitsi, että se on mukaansatempaavaa, se on myös aitoa. Keskusteluja kuunnellessa tuntuu, että todella istuisit herrojen vieressä kuuntelemassa eikä vain siltä, että katsoisit hahmoja puhumassa. Dialogi onkin yksiä Tarantinon erikoisuuksia ja samaa, mukaansatempaavaa tekstiä nähdään myös herran muissa elokuvissa.

Toinen Tarantinon leffoja yhdistävä tekijä on musiikki, ja tarkemmin hyvä sellainen. Oli kyseessä sitten Reservoir Dogsin Stuck in the Middle with You, Pulp Fictionin Misirlou tai Jackie Brownin Across 110th Street, niin ne kaikki käyvät leffaan musiikiltaan ja usein vieläpä sanojenkin kanssa. Kuunnelkaapa huvikseen Reservoir Dogsin lopputekstien Coconut-kappaleen sanoja. Kappaleet kuvastavatkin hyvin Tarantinon tyylitajua musiikin suhteen ja niiden liittämistä omiin elokuviinsa, saaden aikaiseksi mahdollisimman täydellisiä kokonaisuuksia. Tässä hän on myös onnistunut.

Eikä saa tietenkään unohtaa väkivaltaa, jota viljellään tasaisesti jokaisessa Tarantinon elokuvassa. Reservoir Dogsissa vain hieman enemmän. Se aika, mikä dialogien väliin jää, täytetään toiminnalla ja verellä. Honkkarityylisen ammuskelun säestämät taistelukohtaukset, joissa panoksia löytyy lippaasta yllättävä määrä, sekä akimbo-tyylinen ammuskelu kuuluvat Reservoir Dogsin sisältöön. Puhumattakaan nyt ikimuistoisesta Stuck in the Middle with You -kohtauksesta, joka aiheutti melkoista kritiikkiä useammastakin suunnasta.

Kuva
Elokuva näytetään joko p & s, jota kukaan ei kuitenkaan katso, tai 2.35:1 anamorfisessa muodossa. 10th Anniversary versiota on kuitenkin haukuttu kuvanlaadullisesti ympäri maailmaa, sillä R1 version värit ovat paljon haaleampia kuin R2 versiossa tai kuuleman mukaan myös vanhassa R1 versiossa, eikä tämän takia musta ole mustaa vain hieman harmahtavaa. Itse en menisi niinkään pitkälle, että haukkuisin kuvaa vaan mielestäni tällainen, haaleampi kuva käy jotenkin paremmin juuri kyseiselle elokuvalle toisin kuin R2 version kirkkaat värit.

Kuvanlaatu muuten on lähes täydellinen, mitä nyt selvää reunakorostusta on läpi elokuvan ajan havaittavissa. Tämä siis, mikäli sitä rupeaa kyttäämään mutta tuskin tulee laajakuva versiota katsellessa vastaan, ainakaan television käyttäjille. P&S versio on sitten asia erikseen, sillä siinä näkee reunakorostuksen jo liika selvästi, mikä käy silmille hyvin äkkiä. Muuten printti on puhdas eikä roskia näy juuri ollenkaan ja nekin mitkä näkyvät ovat todella vähäisiä, jotka eivät häiritsemään pääse. Muuten kuvanlaatu on tarkkaa, mitä nyt muutamissa laajemmissa kohtauksissa on pienoista pehmeyttä havaittavissa, mutta ei lähellekään mitään häiritsevää.

Ääni
Valittavana on DD 5.1, DTS, sekä DD 2.0 ääniraidat, joten kaikille löytynee jotakin vaikkakin itse elokuvan äänimaailma ei siitä paljon muutukaan. Vahvasti dialogivetoinen tarina ei nimittäin räjähdyksiä sisällä, jossa ensimmäiset raidat olisivat omiaan, vaan muutamaa aseenlaukausta lukuun ottamatta elokuvassa ei ole muuta kuin erittäin hyvää dialogia. Ainoa moitittava asia on hieman ärhäkkä basso, joka tulee esiin jokaisen dialogin ja ammunnan yhteydessä, eli läpi elokuvan minkä takia basson voimakkuutta saattaa joutua hiljentämään. DD 2.0 raita on ainut, joka ei kärsi kyseisestä ongelmasta mutta kuinka moni sitä kuuntelee kun tarjolla on DTS ja DD 5.1?

Elokuvan p & s versio ei kuitenkaan tarjoa kuin DD 5.1 ja DD 2.0, mutta muuten samat sanat kuin laajakuva versioonkin niin hyvine kuin huonoine puolineen.

Lisämateriaali
Oma kappaleeni leffasta on Mr. Pink, joka siis sisältää Buscemin kannen lisäksi tietoa hänen hahmostaan, useampia kuvia hänestä, sekä pari lainausta hänen suustaan. Muita vaihtoehtoja ovat Mr. Blonde, Mr. White, Mr. Orange ja harvinaisempi Mr. Brown, jotka sisältävät samat jutut kuin tämäkin mutta kyseisen henkilön näkökulmasta.

Levy 1:

Kommenttiraidalla ovat äänessä käsikirjoittaja/ohjaaja Quentin Tarantino, näyttelijät Tim Roth, Michael Madsen ja Chris Penn, tuottajat Lawrence Bender ja Monte Hellman, editoija Sally Menke ja kuvaaja Andrzej Sekula. Kommenttiraita on kuitenkin kyhätty kokoon miesten aikaisemmista haastatteluista ja eivät täten liity aina mitenkään kyseiseen kohtaukseen. Toinen huono uutinen on se, että osa kommenttiraidan puheista on suoraan levyn muista haastatteluista otettuja. Onneksi suurin osa tiedosta on kuitenkin ihan uutta ja osa jopa hauskoja, joten raita on tämän takia ihan suotavaa kuunnella läpi.

Kuusi kappaleita haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Chris Penn (6:53), Kirk Baltz (6:50), Michael Madsen (11:12), Lawrence Bender (6:06), Tim Roth (9:01) ja Quentin Tarantino (14:46). Jokainen haastattelu on tyyliltään yhä oudompi, vai miltä kuulostaa saduksi puettu tarina Quentinista, perheen parissa viettävästä Madsenista tai pakettiauton tavaratilassa olevasta Pennistä? Oudoista haastattelupaikoista huolimatta kaikilla on yksi yhteinen asia: Ne ovat kaikki hemmetin mielenkiintoisia. Jos jostain pitää ottaa oppia haastattelujen teosta, niin se on tämä. Miehet kertovat riippuen henkilöstä itse elokuvasta, elokuvanteosta, omista hahmoistaan, elämästään ja näyttelytyylistänsä ja kaikki kuusi haastattelua ovat täynnä pientä triviaa. Varsinkin Madsenin haastattelu lienee parhaimpia koskaan kuulemiani, mutta loput viisi on erittäin kannattavaa ja hauskaa kuunneltavaa.

Levyltä löytyy kolme kappaletta poistettuja kohtauksia, jotka ovat luultavammin leikattu pois niiden keston takia. Jokainen kohtaus nimittäin kestää useampia minuutteja ja yhteiskesto on noin 10 minuuttia. Sisältö näissä on kuitenkin sitä samaa tyypillistä dialogia, jota elokuvassa viljellään useaan otteeseen. Mukana on myös kaksi vaihtoehtoista kuvakulmaa mieleenpainuvasta korva kohtauksesta; toinen takaa päin kuvattu ja toinen, arvasit oikein, näyttää koko tapahtuman vierestä. Ennen kohtauksia varoitetaan, ettei seuraava sovi kaikille, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä alkuperäinen tyyli kuvata kyseinen kohtaus on paljon raaempi. Jokainen päättäkööt kuitenkin itse.

Viimeisenä löytyy leffan traileri, joka yllätyksellisesti ei oikeastaan paljasta mitään tärkeää, tai edes vähänkään tärkeää koko elokuvasta. Svengaavan biisin tahdissa pyörivä traileri on leppoisaa katseltavaa, mutta kertakäyttöähän tämä silti on.

Levy 2:

Ensimmäisenä listalta löytyy kolmen kriitikon kommentteja leffasta. Amy Taubin kommentit ovat pituudeltaan 23 minuuttia ja käsittelevät suurimmaksi osaksi Tim Rothin näyttelemää hahmoa ja hänen suhdettaan Keitelin hahmoon, mutta loppua kohden Tauben myös yhdistää historiallisia tapauksia itse elokuvaan. Toinen kriitikoista on Peter Travers ja hänen kommenteillaan on kestoa vajaa 29 minuuttia. Travers keskittyy enemmän elokuvan musiikkipuoleen, onhan mies sentään Rolling Stone lehden kriitikoita. Hän analysoi musiikin, ja tarkemmin kappaleiden osuutta itse elokuvassa ja mitä ne kertovat. Viimeinen kriitikko on Emanuel Levy ja hän puhuu reilun puolen tunnin edestä. Levy puhuukin sitten lähes kaikesta; elokuvan kohtauksien kestosta, raakuudesta, rakenteesta, dialogista, isä-poika suhteista ja muutamasta muusta asiasta. Levyn kommentit ovatkin kolmikon mielenkiintoisimmat ja jos joku pitää valita, niin valinta on todella helppo. Tällä kertaa viimeinen on voittaja.

Leffasta tuttu K-Billy Radio löytyy mukana ekstrana, sisältäen neljä taajuutta, joista viimeinen on kuulemma easter egg. Kyseinen easter egg on elokuvassa nähtävä korvakohtaus uudelleen tehtynä action figuureilla, joka on omalla tavallaan erittäin hauska. Loppujen kolmen taajuuden avulla voi hyppiä siihen mielenkiintoisimpaan kohtaan 30 minuuttia kestävässä osiossa. Ensimmäisessä on haastattelu, joka tuntuu olevan hieman huumoripohjalta tehty. Haastateltava kertoo omia, omasta mielestään hyviä juttuja ja asioita mitkä Reservoir Dogsissa oli vikana. Eli vähän niin kuin oikeastikin radiokeskusteluissa. Toisessa taajuudessa keskustellaan elokuvan musiikista ja viimeisessä tehdään K-Billyn juontoja elokuvaan. Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia ja hauskoja, mutta mikäli pelkkä trivia kiinnostaa niin sitten suosittelen toista taajuutta sillä se on ainoa, joka sitä sisältää.

Class of '92 esitellään vuoden 1992 Sundance festivaalia, siinä olleita ohjaajia ja heidän tuotoksiaan. Mukana olleet ohjaajat (mm. Alex Rockwell, Katt Shae) kertovat haastatteluissaan kuinka he tekivät elokuvaa, mistä se kertoo, sekä yleisiä fiiliksiään Sundancesta. Yhteiskestoltaan vajaa 30 minuuttia kestävät haastattelut ovat mielenkiintoista kuunneltavaa, varsinkin jos sattuu pitämään indie filmeistä, mutta myös ihan muille henkilöille. Samasta osiosta löytyy vielä Sundance Institute's Filmmaker's Lab, jossa näytetään muutama harjoittelukohtaus tästä elokuvasta.

Tributes and Dedications sisältää noin 50 minuutin edestä kuvamateriaalia. Ensin käydään läpi lista Tarantinon entisistä ja nykyisistä idoleista, sekä siitä miten he vaikuttivat häneen. Päällisin puolin tämä jää kuitenkin melko pinnalliseksi, eikä tarjoa oikeastaan mitään erikoista. Seuraavat pääsemmekin Reservoir Dogsin veteraanien pariin, eli edesmenneen Lawrence Tierneyn ja Eddie Bunkerin haastatteluihin, tai ensimmäisessä tapauksessa muiden näyttelijöiden muistoihin Tierneytä kohtaan. Tierneystä kerrottava juttu onkin aivan hulvatonta kuunneltavaa hänen vaikean työskentelytapansa vuoksi, kun taas Bunker kertoo omia ryöstötarinoitansa ja pakoyrityksiänsä. Kummatkin on ehdottomasti katsastamisen arvoisia. Viimeisenä tästä osiosta löytyy kunnioituksenosoitukset Monte Hellmanille, Jack Hillille, Pam Grierille ja Roger Cormanille, jotka kukin kertovat omasta elämästään hieman. Mielenkiintoista kuunneltavaa ainakin heille, jotka tosissaan pitävät kyseisistä henkilöistä, mutta kyllä tästä löytyy muillekin tietoa varsinkin siitä mistä lähteistä Tarantino on ottanut osan innostuksestansa.

The Film Noir Web on rikosgenren ystäville todellinen löytö. 10 minuuttia kestävän juonnon, jossa kerrotaan tyylilajista yleensä, tulee neljä valitettavan lyhyttä haastattelua kyseisen genren ohjaajilta ja kirjoittajilta. Pelkästään tämä 20 minuuttinen osiokin riittäisi jo ihan hyvin, mutta mukaan on vielä ängetty The Noir Files, josta löytyy sitten luettavaa. Ensin on kaksi pitkää perustekstiä nimeltä Dave's Handy Pocket Guide to the Big Three ja How to Handle A Gun. Lisäksi sivupalkeista löytyy vielä tusinoittain tietoa näyttelijöistä (mm. Lee Marvin, Chow-Yun Fat), kirjoittajista (mm. Eddie Bunker, James M. Cain), ohjaajista (mm. John Woo, Ringo Lam) ja leffoista (mm. Barton Fink, The Killer), jotka ovat tyyliltään samanlaisia. Toistan, että tämä on todellinen jättipotti rikosgenren ystäville ja aivan yhtä mielenkiintoista luettavaa myös muillekin, eivätkä nämä taatusti lopu heti kesken.

Eipä minulle ainakaan ensimmäisenä tulisi mieleen etsiä Reservoir Dogs action figuureja, mutta kyllähän noita on nähtävästi tehty. Neljä minuuttinen Small Dogs osio käsittelee kyseisiä figuureita ja heidän prosessistaan alusta loppuun. Osio tarjoaa korkeintaan parit hymähdykset, mutta ei sen enempää. Eivätpä nuo figuurit ole edes malliensa näköisiä.

Securing the Shot: Location Scouting with Billy Fox on nimensä mukaisesti kuvauspaikkojen esittelyä, joita ei koko elokuvassa kovinkaan montaa ole. Taustalla rullaa kuvia taustoista ja Billy Fox kertoo lähinnä kuinka he löysivät kyseisen paikan. Kestoa on vain reilu neljä minuuttia, joten et menetä mitään vaikka tuhlaisitkin muutaman minuutin tähän. Onpahan siellä, sanoisinko mielenkiintoinen fakta elokuvassa nähtävästä baarista.

Reservoir Dogs in Style on eräs ekstroista, jota en oikein käsitä. Kyseessä on alle minuutin kestävä pätkä, jossa näytetään miten tietyt asiat tehdään tyylillä. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että taustalla näytetään tietty kohtaus elokuvasta ja päälle kommentti tyyliin "Dressing in Style". Ideaa, saatikka hyötyä tästä ei sen enempää löydy.

Julistegalleriasta löytyy kolme Reservoir Dogsin julistetta, jotka voi suurentaa hieman isommiksi. Turha se on tämäkin, kun ei noita julisteita voi edes printata.

Yhteenveto
Tarantinon esikoisohjaus oli herralle lippu maailmalle, kuten Sundancenkin tuomaritkin hänelle sanoivat. Hänellä oli nyt jotain näytettävää ja eikä aikaakaan kuin sellaiset klassikot kuten Pulp Fiction (1994) ja Jackie Brown (1997) ilmestyivät maailmalle. Leffoista jokainen edustaa hieman erilaista Tarantinoa, vaikkakin jokaisesta löytyy herralle tyypillisiä piirteitä.

Reservoir Dogs onnistuu kuitenkin loistavan dialoginsa ja näyttelytyön ansiosta taistelemaan kavereittensa kanssa kärkipaikasta, eikä yksikään ole toistaan sen huonompi. Mikäli kunnon rikoselokuva, tai pikemminkin sen jälkiselvittelyt kiinnostavat maukkaan dialogin kera, Reservoir Dogs on sinun valintasi.