Elokuva
24-vuotiaan Joyn (Brie Larson) ja tämän viisivuotiaan pojan Jackin (Jacob Tremblay) koko maailma on Huone, kymmenen neliön koppi, josta löytyy wc, kylpyamme, pieni keittiö ja yksi ainoa ikkuna taivaalle. Sinne Joyn on lukinnut seitsemän vuotta aiemmin tämän entinen miesystävä ja Jackin isä Old Nick (Sean Bridgers), joka ei aio päästää perhettään luotaan mistään hinnasta. Joy, joka kertoo Jackille, että on vain Huone, ja että ulkomaailma on ainoastaan televisisossa, tekee kaikkensa, että poika voisi kammottavista olosuhteista huolimatta elää täysipainoista elämää Kun Jack alkaa kuitenkin kyseenalaistaa suljetun maailmansa, ja Joyn henkinen tasapaino lopulta järkkyä, he punovat epätoivoisen suunnitelman. Pako Huoneesta tuo eteen kuitenkin vieläkin pelottavamman ja epävakaamman vihollisen, todellisen maailman.

Lenny Abrahamsonin ohjaama Room, neljän Oscarin ehdokas, on vahvoilla näyttelijäsuorituksilla ja äärimmäisillä tunteilla pelaava psykologinen draamajännäri. Room kaivautuu syvälle katsojan sisuksiin, liikuttelee niitä alkukantaisimpia tunteita, joiden käsitteleminen ei ole ikinä helppoa. Emootiot, kuten viha, katkeruus, pelko ja kosto, konkretisoituvat kouriintuntuvasti. Kaiken keskiössä on kuitenkin rakkaus, äidin rakkaus lastaan kohtaan, äidin, joka on valmis mihin tahansa suojellakseen jälkikasvuaan ympäröivän maailman kauheuksilta.

Aivan jokaista psykologista käännettä ei kykene purematta nielemään, mutta tapa, jolla Abrahamson kertoo Jackin ja Joyn tarinaa, on silti kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava. Näkökulma on Jackin, lapsen, joka ilmaisee tunteensa ja ajatuksena ilman suodatusta, ymmärtämättä todellisen tilanteen vaarallisuutta. Kun tähän yhdistetään äiti Joyn hyvinkin fyysisesti kokema uhka ja väkivalta, katsoja viedään kauas yli epämukavuusalueiden, jonnekin, jossa tapahtumien todellisuus pakahduttaa, suuttuttaa ja ennen kaikkea koskettaa. Kaikesta kaoottisuudesta huolimatta Abrahamson pitää temmon kiihkottomana, jolla iskut ja käänteet tuntuvat vieläkin voimakkaammilta. Vaikka Roomin jälkimmäinen puolisko tapahtuukin reaalimaailmassa, varsinkin skuupin nälkäisen median ansiosta, klaustrofobinen kauhu seuraa silti mukana aina viimeiseen kuvaan asti. Tunnelmat vaihtelevat koskettavan draaman kautta aina hyytävään trilleriin ja sosiaaliseen kommentaariin saakka hallitusti, eikä mitään turhaa ole tarttunut muutenkaan mukaan. Tärkeitä osasia onnistuneessa kerronnassa ovat myös Danny Cohenin tunneryöpyt läheltävä taltioiva kuvaus, Nathan Nugentin tarkka leikkaus sekä Stephen Rennicksin hieno musiikki.

Emma Donoghuen oman, vuonna 2010 julkaistun, romaaninsa pohjalta adaptoima käsikirjoitus on esimerkillisen taitavasti rakennettu palapeli, joiden osista oikein koottuna muodostuu, ei vain yhden, vaan useammankin ihmisen psyyke. Roomiin Donoghue sai inspiraation itävaltalaisen Elisabeth Frizlin, joka oli isänsä Josefin vankina 24 vuotta, tarinasta. Pari vuotta kirjan julkaisun jälkeen, vuonna 2013, paljastui tapahtumaketju (kolme naista, Amanda Berry, Gina DeJesus ja Michelle Knight olivat Ariel Castron vankina aivan tavallisella omakotialueella yli kymmenen vuotta), joka kaikessa kammottavuudessaan todisti, etteivät tämän kaltaiset rikokset ole lainkaan harvinaisia. Herääkin kysymys, kuinka moni vuosikymmenten aikana kadonneista ihmisistä eivät olekaan kuolleita, vaan ovat eläneet, ja elävät yhä, epäinhimillisissä olosuhteissa jonkun vankeina?

Brie Larson on aivan ansaitusti Oscar-ehdokkaana osastaan. Rooli käsittämättömän julmaan ja epätoivoiseen tilanteeseen joutuneena äiti-Joyna on rakennettu ilman ensimmäistäkään väärää nuottia, Mutta ilman 2000-luvun parhaan lapsiroolin tekevää Jacob Tremblayta, Room olisi puoliksi tyhjä. Nuori herra Tremblay tekee niin äärimmäisen aidon ja realistisen suorituksen, jettei tämän usko näyttelevän lainkaan. Tunnesiteet kaksikon välillä ovat todelliset, ja kokonaisuutta täydellisesti kantavat.

Vahvan pääkaksikon ympärillä tehdään niin ikään hyviä suorituksia: Sean Bridgers on epävakaudessaan pelottavan aito Old Nick, tyystin ilman kauhelokuvista tuttuja halpoja irvistelyjä, ja Joan Allen ja William H. Macy täynnä tunnetta Joyn vanhempina, Nancyna ja Robertina. Tom McCamus on Leo, Nancyn keskelle repivää draamaa joutuva uusi miesystävä. Amanda Brugel konstaapeli Parker ja Wendy Crewson tv:n puheohjelman pinnallinen juontaja.

Yhteenveto
Pieni, mutta silti suuri elokuva. Taitava sekoitus kauhua, draamaa ja realistisuutta, unohtamatta silti toivoa paremmasta.