Elokuva
Santa Annan ihmeen markkinointivaiheessa Spike Lee kritisoi rankoin sanoin Clint Eastwoodin Iwo Jima -kaksikkoa sen olemattomasta afroamerikkalaissotilaiden edustuksesta, minkä vuoksi hän päätyi ohjaamaan oman näkemyksensä toisen maailmansodan näyttämöstä. Poliittisena vaikuttajana ja rotukysymyksiin kärkkäästi tarttuvana ohjaajana Leen näkökulma Santa Annan ihmeeseen on sodassa mukana ollut vähemmistö, mutta lopputuloksesta ei näy sen enempää ohjaajan kädenjälki kuin myöskään kritiikkiä tukevaa sanomaa.

Jouluaattona 1983 postityöntekijä (Laz Alonso) ampuu kylmäverisesti postimerkkejä ostavan asiakkaan. Satunnaiselta tuntuva tapahtuma saa juuret toisen maailmansodan Italiaan, kun ampujan asunnosta löytyy yli puoli vuosituhatta vanhan patsaan pää. Menneisyyden murtamana postityöntekijä alkaa koota häntä haastattelevalle reportterille paloja mysteeristä, joka ristittiin idyllisessä Colognoran kaupungissa selvinneiden kesken Santa Annan ihmeeksi.

James McBriden käsikirjoittama ja hänen romaaniinsa perustuvan tarinan mahdolliset huomiot mustista toisessa maailmansodassa hukkuvat Leen rönsyilevään tarinankerrontaan. Santa Annan ihme on räikeä yhdistelmä ohjaajan edellisen Inside Manin viihteellisyyttä, ensimmäisten teosten yhteiskuntakriittistä sanomaa sekä vahvaa uskonnollista tematiikkaa. Soljuvan kokonaisuuden sijaan eri tarkastelualueet ovat hyvin irtonaisia tapauksia, jotka saavat massiivisen kahden tunnin ja kolmen vartin pituisen mammutin tuntumaan todellisuutta pidemmältä koetukselta. Selkeän tarttumapinnan sijaan näkökulma vaihtuukin pahimmillaan kesken kohtausten, eikä Lee onnistu luomaan tapahtumiin minkäänlaista latausta. Huvittavimmillaan ohjaaja pyrkii vaikuttamaan tunnekanaviin panoroimalla haikean sävelmän tahdissa kaatuneita sotilaita, jotka esiteltiin katsojalle vain muutamaa minuuttia aiemmin.

Rotukysymyksiin pureutuva osa elokuvasta on sen sijaan karikatyyrimäistä. Tummaihoisten eriarvoisuutta korostetaan hyvin irrallisilta tuntuvissa pätkissä, joiden olemassaolo on ainoastaan näiden sanoman vuoksi. Varsinaisen elokuvan kannalta kohtaukset jäävät ainutkertaisiksi maininnoiksi. Päänelikko on niin ikään kouluesimerkki stereotyyppisistä mustista hahmoista ilman todellista sielua. Rooleista löytyy niin uskovaista jättiä kuin alapäällään ajattelevaa pelimiestä, jotka noudattelevat elokuvamaailman kliseitä, joissa hahmot ovat nimenomaan karaktäärejä elokuvassa, eivätkä suinkaan luonnollisesti käyttäytyviä ihmisiä. Henkilöiden ja elokuvan mukana kulkeva uskonnollistematiikka jää myös hieman etäiseksi runsaasta käsittelystä huolimatta.

Näyttelijät hoitavat yksiulotteisten hahmojensa tulkinnat kuitenkin ongelmitta, vaikka käsikirjoitus ei tilaa liiemmin annakaan. Tästä syystä kukaan näyttelijöistä ei juuri nouse sen erityisemmin esille, toisin kuin elokuvan lukuisat cameo-rooleissa olevat huipputähdet. Roolien paljoudesta ja niiden turhuudesta johtuen kyseiset henkilöhahmot tuntuvatkin vain kirjoitetun elokuvaan, jotta Lee voisi käyttää rakastamiaan näyttelijöitä. John Leguizamon useampiminuuttinen kohtaus elokuvassa on tapauksista pahin, sillä hahmolla tai koko kohtauksella ei ole elokuvan kannalta minkäänlaista merkitystä. Ohjaajan luottonäyttelijä John Turturro piipahtaa myös lyhyessä roolissa, ja alkujaan elokuvaan olivat kiinnitetty myös Wesley Snipes sekä Samuel L. Jackson.

Santa Annan ihme on Spike Leeltä epäonnistunut harha-askel. Amerikan katuelämää ruohonjuuritasolla parhaiten kuvaava auteur menee pahasti ryteikköön siirtyessään omalta alueelta kauaksi toiseen maailmansotaan. Ohjaajalla on ilmeisemmin ollut paljon sanottavaa, mutta lopulta täyteen ahdetun elokuvan ainut konkreettinen asia on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, minkä Lee mainitsi jo markkinointivaiheessa kritisoituaan varttuneempaa ohjaajakollegaansa. Vajaan kolmen tunnin tyhjäkäynnin jälkeen olisi toivonut kritiikin myös jääneen ainoastaan puhetasolle.

Tekniikka
1080p-formaatissa tallennettu kuva (2.35:1) on kauttaaltaan hyvännäköistä, joskin liioitellun rakeista. 1980-luvulla sijoittuneet alkuminuutit näyttävät vielä kauttaaltaan teräviltä ja kontrastiltaan upeilta, mutta sotatantereella taso laskee genreteosten visuaalista ilmettä matkiessa. Vahvat kontrastit ovat onnistuneet, vaikka ääripäät kärsivätkin ajoittain liiallisesta korostuksesta. Sen sijaan yltiöpäinen rakeisuus heikentää teräväpiirtoformaatin suomaa etua tarkkuudesta, eikä sen vuoksi yllä julkaisujen terävimpään kastiin. Värimaailma noudattelee niin ikään genrelle tyypillisen haaleaa ja maanläheistä skaalaa.

DTS-HD 5.1 - sekä Dolby Digital 5.1 -ääniraidat miellyttävät kuvaa hitusen enemmän. DTS-HD-raita hyödyntää huomattavasti laajempaa skaalaa tuodessaan sodan olohuoneeseen ollen muutenkin dynamiikaltaan monipuolisempi. Kanavien välinen paneeraus on luonnollisen kuuloista, ja takakanavia käytetään musiikin ohella myös tilantunnun luontiin vähäisimpiäkin elementtejä käyttäen. Matalat taajuudet saavat hyvän treenin erinäisten räjähdysten toistossa, mutta eivät nouse kuitenkaan erityisemmin esille.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
Santa Annan ihme on ohjaajansa Spike Leen vastaisku sotaelokuvien trendille olla esittämättä vähemmistöedustajia. Kärkkäänä poliittisena kannanottajana Lee astuu kuitenkin elokuvallaan pahasti harhaan, eikä newyorkilaista katuelämää kuvaamaan tottunut nero ole lestissään toisen maailmansodan vehreissä maisemissa. Ylipitkä ja sanomaltaan tyhjä eepos hukkuu omaan paljouteensa, eikä se tarjoa katselijalleen mitään konkreettista.