Kukaan aktiivinen televisionkatsoja ei ole voinut välttyä saksalaisilta poliisisarjoilta ja tv-elokuvilta, joita Yleisradio on ansiokkaasti televisioinut jo vuosikymmenien ajan. Kettua, Derrickiä, Vanhaa Kettua ja Schimanskia joko rakastaa tai vihaa; saksalaisilla on aina ollut ainutlaatuinen tyylinsä tehdä poliisisarjoja ja -elokuvia, eikä niiden hidastempoisuus, unenomaisuus ja runsas dialogi välttämättä viehätä pyrotekniikalla ja CGI:llä hemmoteltuja 2000-luvun nuoria. Ammusten vaihtoa ja takaa-ajoja ei juuri nähdä, mikä tekee niistä poikkeavia genren rapakontakaisiin edustajiin nähden. Samoja fraaseja väsymättömästi toistelevat ja verkkaisesti myhäilevät komisariot ovat myös opettaneet lukuisille suomalaisille saksan alkeet paremmin ja monipuolisemmin kuin sikäläinen aikuisviihde koskaan.

Schimanski-nimellä suomessa tunnetut Tatort-tv-elokuvat sisältävät paljon perinteikkäitä aineksia, mutta myös eroavaisuuksia suhteessa Derrickiin ja sen hengenheimolaisiin. Derrickissä Horst Tappertin esittämä ylikomisario Stephan Derrick on Tatort-sarjan Horst Schimanskin täydellinen vastakohta. Siinä missä mulkosilmäinen Derrick on 24/7 pukuun sonnustautunut, asiallinen älykköpoliisi, on Schimanski sekä ulkoiselta habitukseltaan että työskentelytavoiltaan kaoottinen persoona.

Vuonna 1938 Berliinissä syntyneen Götz Georgen ilmiömäisesti tulkitsema Horst Schimanski on yksi herkullisimmista koskaan poliisisarjoissa nähdyistä henkilöhahmoista. Duisburgin poliisilaitoksen nukkavieru ylikomisario vähät välittää esimiehensä käskyistä. Yleensä saksalaisten poliisisarjojen komisariot köröttelevät massiivisilla Mersuillaan murhapaikalle, mutta Schimanskin alla oleva ruosteinen riisikuppi saa toden teolla kyytiä miehen piiskatessa autoaan hengenvaarallisen kovalla vauhdilla läpi kujien. Ylikomissariolla on myös tapana romuttaa paitsi oman autonsa, myös kaiken ympäröivän irtaimiston.

Derrick kuulustelee epäiltyjä herrasmiehen tavoin, mutta Schimanskin neuvottelutaidoissa ei ole kehumista, hepun murjoessa epäiltyjä ja välillä syyttömiäkin ohikulkijoita varsin kovakouraisesti. Hän ei myöskään epäröi käyttää arveluttaviakin keinoja, kuten lahjontaa, selvittääkseen rikoksen. Poliisilaitoksen työhuoneessaan mies ei käy kuin kääntymässä ja aukomassa päätään kollegoilleen. Muutoin hän risteilee autollaan pitkin kaupunkia, käyden aina välillä nakkikioskilla syömässä bratwurstia. Hän poikkeaa usein työaikanaan kapakassa muutamalla oluella ja pitää aina huolen siitäkin, että myös kotoa löytyy oluttölkki poikineen.

Schimanski on Columbon tavoin kiintynyt yhteen ja samaan kauhtuneeseen takkiin. Kun Schimanskille sanotaan, että tämän tulisi pukeutua siististi oikeudenkäyntiin, tulee hän piruuttaan paikalle kuin sillan alta heränneenä. Itse asiassa työ- ja yksityisasiat ovatkin välillä siinä määrin solmussa, että yöpaikkaa on etsittävä nimen omaan sillan alta tai kollegan sukulaisen asuntovaunusta. Kuten karski ulkonäkö antaa ymmärtääkin, on Schimanski naisiin menevä mies, mutta vain harvoin jässikkä onnistuu luomaan pysyviä ihmissuhteita. Horst on tosin ollut korviaan myöten rakastunut erääseen naiseen, jolta hän onnistuu epäonnekseen riistämään hengen.

Schimanskin työparia, rikosylikomisario Thanneria esittää 51-vuotiaana vuonna 1994 kuollut Eberhard Feik. Schimanskin tavoin tahattoman koomiselta saksalaiselta himoköyrijältä näyttävä viiksekäs Thanner yrittää toistuvasti puhua kollegalleen järkeä vain huomatakseen, ettei kovakalloinen Schimanski ymmärrä järkipuhetta. Hän saa monesti pelastaa virkavirheisiin syyllistyvän Horstin irtisanomiselta. Schimanski arvostaa Thanneria kuin omaa veljeään, vaikka sitä ei machon kuoren alta kovin helposti huomaakaan. Miehiä yhdistäviä harrastuksia ovat makkaravoittoiset lounaat ja mallasjuomat.

Usein rikokset ja Schimanskin yksityiselämään liittyvät kriisit ovat jollain tavoin sidoksissa keskenään. Horstin tapa selvittää rikoksia on uskomattoman takapajuista ja työlästä, ja rikos selviääkin usein puolivahingossa sen jälkeen, kun Schimanski on ensin viipyillyt väärillä jäljillä ja hakannut päätään mahdottomalta tuntuvaan rikospähkinään.

Julkaisu sisältää neljä puolitoistatuntista tv-elokuvaa:

• Tatort - Gränzgänger (Rajankäyntiä) 1981
• Tatort -  Das House im Wald (Talo metsässä) 1985
• Tatort - Schimanskis Waffe (Schimanskin ase) 1990
• Tatort - Der Fall Schimanski (Schimanskin tapaus) 1991

Vuonna 1981 valmistuneessa elokuvassa Götz George nähdään ensimmäistä kertaa Schimanskin roolissa, Schimanskin tapaus on puolestaan viimeinen osa Tatort-elokuvien sarjassa. George nähtiin Tatort-leffassa kuitenkin jo vuonna 1971, joskin vain sivuroolissa. Vuoden 1991 jälkeen Schimanski laitettiin muutamaksi vuodeksi naftaliiniin, kunnes se kaivettiin sieltä uudelleen esiin vuonna 1997; tällöin sarja nimettiin osuvammin Schimanskiksi. Uskomaton menestystarina jatkuu edelleen, sillä viimeisin Schimanski on tämän vuoden satoa.

Götz nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla vuonna 1953, vain 15-vuotiaana. Vuoteen 1981 asti mies mutristeli kulmiaan mitä erilaisimmissa rooleissa, mutta sen jälkeen sälliä on ollut vaikea kuvitella missään muussa kuin Schimanskin roolissa. Yllättäen hän on kuitenkin ollut 2000-luvulla saksalaisten tv-elokuvien vakiokaartia. Vuosina 1978-1979 heppu nähtin muutamaan otteeseen pahiksena Derrickissä ja Vanhassa Ketussa.

Julkaisuun valitut leffat eivät edusta Schimanskien parhaimmistoa, mutta antavat kuitenkin esimakua siitä, mistä puusta ylikomisario on veistetty. Schimanskien ongelmaksi voi lukea sen, että ne nojaavat liikaa Götz Georgen verrattoman karisman ja leveiden hartioiden varaan. Derrickit ovat ennen muuta älykkäitä, hyvin käsikirjoitettuja dekkareita, mutta Schimanskien käsikirjoitukset jättävät etupäässä kylmäksi. Vaikka Schimanskin edesottamuksia katsoo ilokseen, on miehen baarissa notkumista ja päämäärätöntä haahuilua hieman turhauttavaa seurata elokuvasta toiseen. Rikokset ja niiden selvittäminen jäävät väkisinkin taka-alalle. Dialogi ei myöskään vakuuta lukuun ottamatta Schimanskin tylyjä letkautuksia. Tuntuu hieman siltä, ettei Schimanskin tekijät osanneet päättää, mitä he elokuvilta haluavat. Ne eivät ole puhdasveristä dekkaria sen paremmin kuin jännitystäkään. Kuvallisesti Schimanskit ovat totuttuun tapaan karuja kuin krapula-aamu kalliolaisessa yksiössä. Aurinko ei paista koskaan, ja ihmiset ovat lähes poikkeuksetta kääriytyneet harmaisiin popliinitakkeihin.

Kaikki tv-elokuvat esitetään alkuperäisellä 4:3-kuvasuhteella. Kuvanlaatu on samaa ellei jopa heikompaa tasoa kuin aikanaan televiosta nähtynä. Mitään havaittavaa restaurointia ei kuvalle ole tehty, joten se on sangen roskainen ja rakeinen kautta linjan. Unohtamatta itkettävän valjua värimaailmaa, joka on tosin muutenkin saksalaisen elokuvan helmasynti. Erityisen huono kuva on kahdessa ensimmäisessä jaksossa, mutta pienen pientä edistymistä on onneksi nähtävissä 1990-luvun alussa valmistuneiden Schimanskien visuaalisessa ilmeessä. Eittämättä referenssitasoa, tosin ainoastaan VHS-julkaisujen mittapuulla.

Ääni
Ääniraidan virkaa toimittaa tukkoinen stereo (DD 2.0). Äänet ovat sitä samaa tasoa, jota on totuttu kuulemaan televisiosta. Tosin laadukas äänentoistolaitteisto paljastaa ääniraidan heikkoudet aivan uudella tavalla. Musiikki kuulostaa koko lailla hirveältä kuminalta. Tärkeimmän, eli dialogin, kuulee tervekorvainen kuitenkin sangen vaivattomasti.

Boheemipoliisi Horst Schimanski on on kuin Saksan softcore-vastine Die Hard -elokuvien John McClanelle. Miehen edesottamuksia seuraavat elokuvat eivät tarjoa Derrickin tavoin kotisohvien salapoliiseille oivaltamisen iloa, mutta pelkästään Götz Georgen rautainen ammattitaito riittää tekemään Schimanskista klassikon. Julkaisuun valitut Tatort-leffat ovat turvallisia valintoja, joskin parempiakin olisi ollut tarjolla.

Julkaisu on lisämateriaalista vapaata bulkkitavaraa, eikä siirto DVD:lle ole ainakaan parantanut kuvalaatua tai tarjonnut lisää potkua ääniraidalle - ehkä pikemminkin päinvastoin.