Elokuva
Jarrodin (Eric Balfour) ja Elainen (Scottie Thompson) bilereissu Los Angelesiin, Jarrodin rikkaan ja menestyneen kaverin Terryn (Donald Faison) luokse kääntyy selviytymistaisteluksi, kun krapulaisena aamuna verhojen väleistä pukkaa muutakin kuin auringon säteitä. Nopea tarkistus akkunasta ja selvähän se, ulkoavaruuden asukit ovat suorittamassa täysimittaista invaasiota maapallolle. Alienien kierona kikkana on houkutella ihmiset piiloistaan valolla, jota sille altistuneet seuraavat kuin koiperhoset tulenliekkiä ja tulevat samalla sekunnilla imaistuksi taivaankannella kelluvaan emäalukseen. Jarrod, Elaine, Terry, Terryn kiukkuinen friidu Candice (Brittany Daniel), talon suoraselkäinen turvamies Oliver (David Zayas) sekä muutama muu eloonjäänyt huomaavat olevansa jumissa pilvenpiirtäjässä, eikä pakotietä kaikkialla lenteleviltä muukalaisilta tunnu olevan missään. Vielä kun hätiin tuleva armeija iskee hirviöitä ydinpommilla vailla sen suurempaa tulosta, Jarrod pähkäilee, että ainoa mahdollinen pakopaikka on läheinen satama ja sen kautta tahdikas vetäytyminen avomerelle.

Colin ja Greg Strausen, monien hittielokuvien tehostemiehinä (mm. 300 (2006), Jumper, Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008), 2012, Avatar (2009)) pitkän uran tehneiden veljesten edellinen kokopitkä oli surullisen kuuluisa Alien vs. Predator: Requiem (2007), eikä Skylinekaan miesten mainetta elokuvantekijöinä varsinaisesti sementöi. Premissiin kun on varastettu kaikki, mikä irti lähtee, muista elokuvista ja teoksista, joiden vaikuttavimpia ja vakuuttavimpia ilmestyksiä ja käänteitä apinoidaan peiliin katsomatta. Strausen veljesten efektikavereiden Joshua Cordesin ja Liam O`Donnellin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi yhtä huttua, särmättömiä henkilöitä, logiikasta vapaata toimintaa ja täysin päättömiä käänteitä. Tosin elokuvan efektit ovat paikoin varsin eläväisiä ja pieteetillä tehtyjä, seikka, josta näkeekin tekijöiden ydinryhmän alkuperäiset ambitiot: Mitä suurempi räjähdys, sitä parempi räjähdys. Michael Watsonin elokuvan kokonaiskestosta  90 prosenttisesti vasten vihreää taustaa suoritettu kuvaus hyödyntää vinkeitä kuvakulmia ja muutamissa ajoissa on miellyttävästi vauhtiakin mukana.

Suurimmaksi osaksi samassa rakennuksessa tapahtuva remellys heittää muutamassa mutkassa aavistuksen onnistuneemmankin käännöksen ja varsinkin keskellä kirkasta päivää tehty ilmavoimien jätti-isku muukalaisten sydänmaille näyttää ja jyrisee vakuuttavasti. Protagonistit, nuo linnunratamme ulkopuolelta tulevat vaginanaamaiset ja valosilmäiset öykkärit, ovat kyborgimaisia ilmestyksiä, jotka lentävät kuin Matrixeista tutut Sentinelit, liikkuvat jalan kuin Cloverfieldin (2008) pääperkele ja imevät ihmisistä elämän samaan malliin kuin kiusankappaleet Maailmojen sodissa (valitkaa vapaasti: kirja, kuunnelma, elokuva tai tv-sarja).

Kaavan mukaan ja matemaattisen tarkkaan ”Invaasio ulkoavaruudesta”-elokuvien sääntöjä ja käänteitä tulkitsevalla Skylinella on itse asiassa mahdollisuus päästä maaliin säilyttämällä edes hitunen kunniastaan, mutta kolmannen näytöksen perään kirjoitettu täysin kintaasta lähtevä epilogi tuhoaa kaiken aiemmin aikaan saadun. Jo itse mahtimies Steven Spielberg olisi voinut The Brothers Strause -nimellä krediitit jakaville broideille kertoa, että tieteiselokuvien sääntö numero yksi on: Älä ikinä, milloinkaan vie katsojaa aluksen sisään. Fakta, jonka Spielberg tunnusti itsekin heti Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) ensi-illan jälkeen.

Skylinen pienestä budjetista, jonka veljekset tosin maksoivat suurimmaksi osaksi itse, ja efektiraskaasta esityksestä johtuen elokuvan näyttelijät ovat kaikki ”tuttuja tv:stä”-sarjaa. Eric Balfour on nähty enemmän tai vähemmän keskiössä sarjoissa Mullan alla (Six Feet Under) ja 24, Scottie Thompson on tuttu sairaalasarjasta Trauma ja Donald Faison mainiosta sitcomista Tuho-osasto (Scrubs). David Zayasinkin tapaa joka sunnuntai Dexterissä. Ketään komeljanttareista ei tietenkään voi syyttää Skylinen vetelästä dramaturgiasta ja paikoin hämmentävän päättömästä dialogista, sillä työtäänhän hekin vain tekevät, ja lukevat palkkansa eteen juuri sen, mitä käsikirjoittajat ovat suuressa neroudessaan paperille panneet.

Matthew Margesonin score yrittää olla David Arnoldin score elokuvassa Independence Day (1996), mutta heroististen teemojen lainailu lähestyy parin paikoin jo rikosoikeudellisiakin mittoja. Isolle orkesterille sovitettu, mutta suurimmilta osin koneilla soitettu mahtipontinen pauhu ei jää aivan ansioitta, sillä esimerkiksi kappaleissa Don`t Look Up, Skyline, Loss of a Friend ja Final Battle on ajatustakin mukana, mutta kokonaisuus jää väljäksi kokoelmaksi muiden jo aiemmin ja paremmin tehtyjä nuottikulkuja.

Yhteenveto
Silmitön räiskintä ja etuvetoiset efektit voivat kiinnostaa keskittymiskyvyttömiä ensimmäisen tunnin, mutta loppuun säästettyä omaperäisyyttä ei kykene millään antamaan anteeksi.