Elokuva
Kun ilkeä velho Gargamel (Hank Azaria) keksii pääsyn Smurffien kylään kesken Sinisen kuun festivaalin, joutuvat kolmen omenan korkuiset Smurffit pakenemaan toiseen ulottuvuuteen, meidän maailmaamme. Suursmurffi (Jonathan Winters), Välkky (Fred Armisen), Tohelo (Anton Yelchin), Smurffiina (Katy Perry) ja muutamaa muu sininen kiusankappale pulpahtavat New Yorkin keskuspuistoon ja rysäyttävät vahingossa keskelle menestyvänä markkinaguruna itseään pitävän Patrick Winslow`n (Neil Patrick Harris) ja tämän vaimon Gracen (Jayma Mays) arkista elämää. Smurffien yhteiselo urbaanin kiireisten ihmisten kanssa aiheuttaa aluksi kaaosta ja hävitystä, mutta lopulta yhteinen sävel löytyy. Gargamel ja tämän raivostuttava kissakätyri Asrael saavat ansionsa mukaan ja kaikilla, paitsi katsojalla, on lopuksi hyvä mieli.

Harvoinpa on tämänkään kriitikon kohdalla tullut vastaan elokuvaa, joka on saanut epäilemään valitsemaansa tietä ja haikailemaan rehellisen ammatin perään, mutta Smurffit on nyt sellainen tekele. Raja Gosnell, mies jonka meriitteihin kuuluu sellaisia julkaisuvuosiensa huonoimpia elokuvia kuin Yksin kotona 3 (1997), Hamekyttä (2000) ja Beverly Hillsin Chihuahua (2008), on yksi nykyaikaisen Hollywoodin näkemyksettömimpiä tekijöitä, markkinamaakari, joka ei osaisi ohjata edes potkukelkkaa, saatikka sitten kokonaista elokuvaa. Smurffit onkin kevyesti vuoden huonoin koko perheen elokuva, joka ei tee muuta kuin sementöi Raja Gosnellin statuksen maailman tämän hetken huonoimpana elokuvaohjaajana.

Smurffit saa katsojan siniseksi pelkästä raivosta, sillä palaakaan ei ole jäänyt jäljelle 1992 edesmenneen belgialaisen Pierre ”Peyo” Culliverin 1950-luvun lopulla alkaneiden originaalien sarjakuvien tai niiden pohjalta animoidun tv-sarjan lämmöstä tahi sympaattisuudesta. David Stemin, David N. Weissin, Jay Scherickin ja David Ronnin käsikirjoitukseen on eksynyt vain muutama toimiva nokkeluus, mutta muuten koko juttu on niin turhauttavan epähauskaa siirappia, että diabetestakin on syytä varoa. Teknisesti kokonaisuus on tupattu turvoksiin törkeän huonosti animoidulla Asrael-kissalla, kumisilla Smurffeilla, katsojan silmille roiskituilla typerillä 3D-efekteillä ja henkilöhahmoilla, jotka herättävät ainoastaan myötänoloutta ja kiukkua.

Telkasta tuttu Neil Patrick Harris ei ole kyvyillään ikinä vakuuttanut ainakaan allekirjoittanutta, eikä venkoilu ja kompastelu digitaalisesti luotujen Smurffien keskellä tule lisäämään olmin vakavasti otettavuutta missään muodossa. Muun muassa monista Simpsoneiden hahmoista tuttu aksenttiguru Hank Azaria on Gargamelina yhtä lailla puun ja kuoren välissä joutuesaan laukomaan huonoja herjoja karmeassa latexissa. Ääninäyttelijöistä tutuimmat lienevät Anton Yelchin ja laulajaplikka Katy Perry. Suomiversiossa ääneen pääsevät Aksu Palmén (Välkky), Antti Jaakkola (Patrick), Raili Raitala (Grace), Jon-Jon Geitel (Tohelo), Jukka Voutilainen (Gargamel), Risto Aaltonen (Suursmurffi) ja laulajaplikka Anna Puu (Smurffiina).

Heitor Pereiran score on parasta, mitä Gosnellin typerällä tohinalla on tarjottavanaan. Vauhdikas, hauska ja nokkela, eli kaikkea sitä, mitä itse isäntäelokuva ei edusta, score lainailee suruttaa monia menestysteoksia kuulostamatta silti plagioidulta. Marc Shaimanin Addams Familyn boogie soi sulassa sovussa John Williamsin Indian Jonesien seikkailuteemoja muistuttavien vetäisyjen kanssa, ja samalla tavalla taustalla voi kuulla myös 1960-luvun puolivälistä asti tasavahvaa uraa luoneen David Grusinin mukavia pianokuljetuksia.

Yhteenveto
Meidän elokuvien katsojien on nyt yhdistettävä voimamme ja tehtävä kaikkemme, ettei Raja Gosnell enää
ikinä ohjaa yhtäkään elokuvaa. Velvollisuutemme on pysäyttää tämä helvetistä siinnyt epäsikiö, joka
pahuuden töillään myrkyttää lastemme mielet ja tekee omalta osaltaan maailmasta pahemman paikan elää. Raja Gosnell ja hänen epäkuvansa ovat kuin syöpäsoluja, tosin sillä erotuksella, ettei ohjaaja ole kehittynyt vuosien varrella pätkääkään.