Elokuva
Paha velho Gargamel (Hank Azaria) tahtoo itselleen hurjia voimia antavan smurffiesanssin ja kidnappaa Smurffiinan, joka ainoana tietää salaisen loitsun, tarkoituksenaan muuttaa mukavat smurffit pahoiksi. Apuun ryntäävät niin Suursmurffi, Tohelo, Ärjy kuin Kaunosmurffikin sekä sinisten minifiguurien ihmisystävät Grace (Jayma Mays) ja Patrick (Neil Patrick Harris) Winslow ja Patrickin tohelo isäpuoli Victor (Brendan Gleeson).

Leikkaajana jo 1980-luvulla uransa aloittaneella ohjaaja Raja Gosnellilla on cv:ssään sellaisia anteeksiantamattomuuksia kuin Yksin kotona 3 (1997), Hamekyttä (2000), Scooby-Doo (2002), Beverly Hillsin hienostohauva (2008) ja Smurffien ensimmäinen elokuva vuodelta 2011. Yhtään ei ura parane miehen uutuudessakaan, eli kammottavan kliseisessä ja hauskuutta ruton lailla kaihtavassa, koko perhettä hävettävässä animaatiossa Smurffit 2. Nyt kaikkien elokuvakatselijoiden, nuorten ja vanhojen, pitäisi globaalisti yhdistää voimansa, asettaa herra Gosnell ratakiskolle, sipaista nahkaan tervaa ja höyheniä sekä kuskata väärintekijä lähimmälle rajalle ilman paluulippua. Samalla tältä Hollywoodin mustien markkinavoimien raadollisimmalta hanslankarilta pitäisi nyhtää pyhä lupaus olla tarttumatta minkään valtakunnan tallennusvälineeseen enää milloinkaan.

Smurffit 2 tekee jonkinlaisen ennätyksen ärsyttävyydessään, jokaisen tarinallisen ja kuvallisen ratkaisun ollessa anastettu jostain muualta. Koko perheen elokuvaksi ei Smurffit 2:sta voi millään mieltää, sillä aikuiskatsojalle tarjolla on juuri ja juuri kaksi puolivillaista yksrivistä. Lasten viihdyttämiseksi Gosnellin ainoa keino tuntuu olevan järjettömän kovaääninen kohellus, kaatuilu ja kimpoilu, joka aiheuttaa nopeasti paitsi migreenin, myös matkapahoinvointia.

Gosnellin ymmärrys elävästä kuvasta ja sen elintärkeästä rytmityksestä on niin alkeellinen, että epäilen miehen sydänfilminkin olevan katselukelvotonta. Elävien näyttelijöiden rinnalle vaatimattomasti ympätyt smurffit (sekä jopa Karvista ärsyttävämpi Azrael-kissa) ovat pelkkiä plastiikista valettuja puutarhatonttuja, joista livehenkilöt vaikuttavat katsovan tahallaankin ohi. Lopullisesti omaperäisyytensä Gosnell alleviivaa esitellessään kuvauspaikkana käytettyä Pariisia kuin pahinkin mainosmaakari, uuttaen Eiffel-tornin liki jokaiseen kuvaan. Tympeän kömpelö ja alati infantiiliksi heittäytyvä käsikirjoitus, jota on ollut väsäämässä viisi enemmän tai vähemmän lahjatonta kynäilijää, kaihtaa kaukaa kaiken sen sympatian ja hellyttävyyden, jota Smurffien luojan, Pierre Cullifordin, alias Peyon (1928-1992), alkuperäistarinoissa oli ja on yhä.

Ihmisnäyttelijät laukovat repliikkinsä koneellisesti ja jopa aina muhkean mahtava irkkukarhu Brendan Gleeson vaikuttaa nolostuneelta. Sääliksi käy myös verbaalimestari Hank Azariaa, miestä kymmenien Simpsons -hahmojen takana, jonka toivoo saaneen Gargamelistaan edes kunnon korvauksen. Nimekkäimmät originaalit ääninäyttelijät ovat Jonathan Winters, Alan Cumming, Anton Yelchin, Christina Ricci, korislegenda Shaquille O`Neal sekä laulajalikka Katy Perry Smurffiinan roolissa, mutta valkokankaalle siirrettynä heidänkin työnsä tuntuu turhalta. Kokemusta ei paranna pätkääkään sinällään ammattitaitoinen suomidubbauskaan, missä ääneen pääsevät mm. Risto Aaltonen (Suursmurffi), Elastinen (Pontus), Susa Saukko (Veksi), Jarmo ”Seppo Taaalsmaa” Koski (Victor), Jukka Voutilainen (Gargamel), Anna Puu (Smurffiina), Jon-Jon Geitel (Tohelo) sekä Tommi Korpela (Ahmattismurffi). 

Yhteenveto
Surullisen huono ja kunnianhimoton sarjisseikkailu, jonka näkemistä jokaisen tulisi välttää kaikin keinoin. Jos joku kysyy, onko Smurffeissa mitään hyvää, vastaus on: ”Joo, Heitor Pereiran score, johon ei kuulu laskea ärsyttävän tyhjänpäiväistä popjumputusta, jolla Gosnell täyttää jokaisen hiljaisemman hetken”.