Sodankylän elokuvafestivaaleilla 10.–14.6.2009 keskiyön aurinko säästeli säteitään, mutta kolmella näyttämöllä elokuvaprojektorien lamput paloivat sitäkin kirkkaammin. Valon ja elokuvan 24. juhla sujui menestyksekkäästi; viiden vuorokauden aikana esitettiin yli 70 elokuvaa noin sadassa näytöksessä, joista monet olivat loppuunmyytyjä.

 

Festivaalien päävieraina vieraili kansainvälisiä ohjaajia, kuten isobritannialainen John Boorman, ranskalainen Robert Guédiguian, iranilainen Samira Makhmalbaf, saksalais-turkkilainen Fatih Akin ja kazakstanilainen Sergei Dvortsevoi. Edellä mainitut ohjaajat nähtiin Peter von Baghin luotsaamissa, suosituissa aamukeskusteluissa, jotka ovat Sodankylän elokuvajuhlien perinteen ydintä. Mainittujen elokuvantekijöiden lisäksi festivaaleilla vierailivat ohjaaja Andreas Dresen Saksasta ja kuvaaja Rainer Klausmann Sveitsistä. Huomaamattoman yllätysvisiitin teki ohjaajaveteraani entisen Jugoslavian alueelta, mm. Orson Wellesin kanssa työskennellyt Krsto Papic.

Kotimaista tekijäkaartia olivat edustamassa Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui, joiden tuorein dokumentti Maan muisti sai maailmanensi-iltansa salintäyden kansainvälisen yleisön edessä. Muita suomalaisia vieraita olivat ohjaaja Heikki Kujanpää (Putoavia enkeleitä) sekä näyttelijä Timo Torikka (Kolme viisasta miestä). Torikka osallistui myös festivaalin poikkeukselliseen kokeiluesitykseen, lausuntakaraokeen, jossa yleisö ennakoi ulkomuististaan repliikkejä valkokankaalla pyörivään klassikkoon, Matti Ijäksen Katsastukseen. Karaoke-esityksistä perinteisempää laitaa edusti suomalaisen iskelmäelokuvan merkkiteos Suuri sävelparaati, jonka esityksessä satapäistä yleisöä laulatti Sakari Kuosmanen.

Kunnianosoituksena maailman vanhimmalle yhä aktiiviselle ohjaajalle esitetään viime marraskuussa sata vuotta täyttäneen portugalilaisen Manoel de Oliveiran Belle toujours, joka on eräänlaista jatkoa niin ikään Sodankylässä nähtävälle Luis Buñuelin bordelliklassikolle Belle de jour - päiväperho (1967), jonka pääosaa kaunistaa Catherine Deneuve. Kotimaisena klassikkona nähtiin Rauni Mollbergin Mukka-klassikko Maa on syntinen laulu. Näytöstä taustoittamassa oli teoksen toisen kuvaajan Hannu Peltomaan valkokuvanäyttely filmausvaiheista.

   

Vuoden suosituin näytös oli Charles Chaplinin mykkäelokuvan Kultakuume esitys elävän musiikin säestyksellä, esityspaikkanaan festivaalin tavaramerkkinä alusta alkaen toiminut sirkusteltta. Festivaalihistorian suurimpiin voimanponnistuksiin kuuluneessa tapahtumassa Chaplinin säveltämän musiikin soitti orkesteri Oulu Sinfonia, vierailevana kapellimestarina elokuvamusiikkiin erikoistunut Timothy Brock Yhdysvalloista. Vuoden toinen mykkäelokuvanäytös oli niin ikään menestys, kun Robert J. Flahertyn ohjaamaa dokumenttielokuvan legendaa Nanook – pakkasen poika (1922) säestivät viulisti Pekka Kuusisto ja hanuristi Johanna Juhola.

Festivaalien elokuvaohjelmistoon kuului vieraiden tuotannon ohella myös uuden elokuvan helmiä, kotimaisia uutuuksia ja klassikoita sekä koko joukko erikoisnäytöksiä. Jo perinteeksi muodostuneet, huippusuositut mestariluokat jatkuivat myös tänä vuonna. Italialaista komediaa (commedian itallian) esittelemässä oli maankuulu, ellei jopa maailmankuulu italialainen kriitikko ja journalisti Paolo Mereghetti, joka julkaisee massiivista, vuosittain ilmestyvää tuhansien elokuvien hakuteosta. Mereghetti esitteli rakastamansa elokuvan lajityypin merkkiteoksen Ikuisen kaupungin varas (1951). Toisena mestariluokan opettajana oli Sveitsin elokuva-arkiston monivuotinen johtaja ja historioitsija Hervé Dumont. Hän esitteli Frank Borzagen ohjaaman klassisen spektaakkelin Kuin varas yöllä (1937), melodraaman, joka tarjoaa kaikkea: rakkaustarinaa, unelmia, jännitystä, katastrofin aineksia, vihaa, kostoa ja sovinnon hakua.

Alla FilmiFINin toimittajien katsaus festivaalien ruhtinaalliseen tarjontaan.

JOHN BOORMAN
John Boorman (1933) on pitkän ja monipuolisen uransa aikana ollut ehdolla Oscar-voittajaksi viidesti ja kahdesti hän on voittanut Cannesin festivaalien parhaan ohjaajan palkinnon. Sodankylässä nähtiin Boormanin muun muassa toimintaa, kauhua, tieteistarinoita ja romanttisia tarinoita pursuavalta, pitkältä uralta monipuolinen läpileikkaus. Tunnetumpien kassikkojen - Point Blank (1967), Syvä joki (1971), Zardoz (1974) ja Excalibur (1981) – rinnalla nähtiin myös miehen harvemmin nähtyjä teoksia, Smaragdimetsä (1985), Odotuksia (1987), Kahden miehen helvetti (1968), Alamaailman kenraali (1998) ja The Tiger's Tail (2006).

Koko uransa ajan Boorman on ollut valmis omaksumaan uusia ideoita pyrkien uudistamaan elokuvailmaisua niin kerronnallisesti kuin teknisestikin. Tapeltuaan vuosikymmenien ajan huonosti kehitettyjen ja naarmuuntuneiden filmikelojen sekä heikkolaatuisten elokuvaprojektoreiden kanssa toivottaa hän digitaalisen elokuvaamisen tervetulleena uudistuksena. Uusi teknologia tuo elokuvantekijöille mahdollisuuksia, joista ei aiemmin osattu haaveillakaan.

Universal omisti Sormusten herran filmatisointioikeudet 1960-luvulla ja tarjosi projektia Boormanin ohjattavaksi. Hän työskenteli käsikirjoituksen parissa useita kuukausia samalla pohtien kuinka elokuvassa tarvittavat erikoistehosteet voitaisiin toteuttaa. Projekti kuivui kuitenkin kokoon Universalin rahahanojen tyrehdyttyä ja uuden tuotantoyhtiön etsimisen epäonnistuttua. Boorman antaa kuitenkin tunnustusta Peter Jacksonin ohjaamalle trilogialle ja on tyytyväinen, ettei päätynyt tekemään J.R.R. Tolkien -filmatisointia.

Parhaillaan Boorman valmistelee elokuvaa keisari Hadrianuksesta. Marquerita Yourcenarin kirjaan Hadrianuksen muistelmat (jossa vanha keisari kirjoittaa manttelinperijälleen, Marcus Aureliukselle) perustuvan elokuvan filmaukset alkavat tammikuussa 2010. Hadrianus näki aikanaan, että hänen edeltäjien valloituksien myötä laajentunut Rooma oli mahdoton hallita. Edelleen laajenemisen ja uusien valloituksien sijaan hän näkikin mielekkäämmäksi luovuttaa pois aiemmin valloitettuja alueita.

Tappajan jäljet
John Boormanin läpimurtoelokuva Tappajan jäljet (1967) kineettisen montaasitekniikan ansiosta on uraauurtava merkkiteos, jonka tyyliä on sittemmin jäljitelty vaihtelevalla menestyksellä. Donald E. Westlaken romaaniin perustuva tarina sinällään on klassinen, jonka perusteemana on lähimmäisten kavala petos ja sitä seuraava koston kierre, jolta ei ole paluuta. Lee Marvinin mahtavan roolisuorituksen ohella nimenomaan moderni editointi ja häkellyttävä kuvasommittelu tekevät teoksesta ikimuistoisen.

Kahden miehen helvetti (1968)
Kaksi kulttuuria joutuvat vastakkain autiolla Tyynenmeren saarella John Boormanin toimintaseikkailussa Kahden miehen helvetti (1968). Lee Marvin ja Toshiro Mifune amerikkalaisena ja japanilaisena sotilaana ajautuvat harmikseen samalle saarelle ainoina eloonjääneinä toisen maailmansodan velloessa maailmalla. Parivaljakko ajautuu rajuun kaksintaistelutilanteeseen, jossa he eivät ainoastaan kilpaile saaren tarjoamista antimista, vaan myös sabotoivat toistensa eloonjäämismahdollisuuksia. Kaiken mielipuolisen kaaoksen keskellä herää kysymys, voiko kulttuurillissidonnainen vihollisuus estää molempia hyödyttävän yhteistyön kamppailussa armottomia luonnonvoimia vastaan.

Syvä joki (1971)
Kahden miehen helvetin tavoin myös Boormanin tunnetuimpiin teoksiin lukeutuva Syvä joki (1971) asettaa vastakkain sivistyneen sivilisaation ja luonnon armottomat voimat. Joukko oppineita miehiä lähtee katsastamaan katoavia jokimaisemia ja luontoa, jotka ollaan uhraamassa yhteiskunnan edistyksen alttarille. Verkkaiseen tahtiin etenevän henkeäsalpaavan kauniiden maisemien ihailun sijasta matka muotoutuu varsinaiseksi painajaiseksi luonnon paljastettua kauniin pinnan alla piilevän villin sykkeen. Ulkoisen uhan alla sankariemme on löydettävä sisäinen alkumiehensä, joka on valmis kamppailemaan henkensä puolesta.

Alamaailman kenraali (1998).
Hollywoodista kotiinsa Britanniaan palanneen Boormanin Alamaailman kenraali (1998) on realistisen oloinen ja arkinen kuvaus saarivaltion ihmisten elämästä. Elokuvan päähenkilö perustuu löyhästi moderniksi Robin Hoodiksi kutsutun Marin Cahillin elämään. Yhteisenä piirteenä Sherwoodin metsien sankariin on varastaa rikkailta, mutta siihen yhtäläisyydet päättyvätkin, sillä Cahill ei nähnyt tarpeelliseksi jakaa ryöstösaaliitaan köyhille. Brendan Leesonin esittämä Cahill on irlantilaisuuden perikuva, tinkimätön oman tiensä kulkija, joka ei kuvia kumartele. Paikoitellen esiin pilkahtavasta romantisoinnista huolimatta Boorman piirtää tarkan ja silottelemattoman kuvan irlantilaisen rikollisen maailmasta, ja Alamaailman kenraali nouseekin yhdeksi ohjaajansa pitkän uran huippukohdista.

ROBERT GUÉDIGUAIN
Monikulttuuritaustainen, armenialaisen isän ja saksalaisen äidin kasvattamana Robert Guédiguian on asettunut synnyinkaupunkiinsa Marseilleen, ja valtaosa hänen elokuvistaankin sijoittuu kyseiseen kaupunkiin. Guediguian tunnetaan erityisesti työväenluokan kuvaajana, jonka erityinen mielenkiinto kohdistuu ahtaissa asunnoissa asuviin raskaan työn raatajiin jättäen kuitenkin politikoinnin syrjään fokuksen keskittyessä arkipäiväiseen elämään. Vaikeuksista huolimatta vaatimattomissa oloissa elävät raskaan työn raatajat pyrkivät sopeutumaan verkkaiseen tahtiin kiiruhtavassa elämässään ympäristön vaatimuksiin. Kaupungin kiireettömän elämänrytmin taustalla on aistittavissa suuria ristiriitoja niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisellakin tasoilla. Kaikki tämä siirretään valkokankaalle ainutlaatuisella realismin sävytteisellä visioinnilla, jota paikoitellen liioitellaan epäuskottavuuden rajoille saakka.

 

Kotiseutunsa paikalliseen osaamiseen luottava Guédiguaian käyttää elokuvissaan tutuksi tullutta näyttelijäkaartia ja tuotantoryhmää. Hänen vaimonsa ja pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Ariane Ascarinen lisäksi pääosissa usein nähtyjä näyttelijöitä ovat Gérard Meylan ja Jean-Pierre Darroussin. Vahvasta paikalliskuvauksesta huolimatta Guédiguianin kertomuksissa on lähes poikkeuksetta aistittavissa globaali elementtinsä triviaalien yksityiskohtien muuttuessa yleismaailmalliseksi.

Suomessa hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat vaatimattomissa oloissa elävän työväenluokan rakkaustarina Marius ja Jeanette (1997) ja erityisen vahvasti kolmiodraamaan liittyviä tunnekuohuja ja pettymyksiä kuvaava Marie-Jon kaksi rakastajaa (2002). Edellä mainittujen lisäksi Sodankylässä nähtiin myös James Baldwinin romaaniin perustuva Sydän savuaa (1998), Marseillen synkempää puolta kuvaava The Town is Quiet (2000) ja legendaarisen Ranskan presidentin Francois Mitterandin viimeisistä vaiheista kertova dokumentaarinen elokuva The Last Mitterand (2005).

Marius ja Jeannette (1997)
Marius ja Jeannette on kaikessa yksinkertaisuudessaan hellyttävä rakkaustarina, joka nosti Robert Guédiguaian kansainvälisesti tunnetuksi elokuvantekijäksi. Kahden lapsen äidin yritys noutaa maalia hylätystä tehtaasta on vähällä päättyä onnettomasti. Tehtaan vartijana työskentelevä Marius kuitenkin heltyy ja ilmestyy Jeannetten kotiin maalipurkkien kanssa, ja pian kaksikon välille leimahtaa romanssi.

The Town Is Quiet (2000)
Marseillen synkempää puolta esittelevä La Ville Est Tranquille toimii romanttissävytteisen draaman Marius ja Jeannette vastakohtaisena vastinparina. Työttömyyden, köyhyyden, päihteiden, prostituution ja huumeiden armottomaan kurimukseen ajautuneet vähäosaiset joutuvat kamppailemaan jatkuvasti selviytyäkseen seuraavaan päivään. Kovat olosuhteet eivät kuitenkaan tee ihmisistä itsekkäitä omaan napaan tuijottajia, vaan pikemminkin inhimillisyys näyttää kukoistavan kovissa olosuhteissa. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä toimii pitkää työpäivää tekevä äiti, joka uhraa oman elämänsä hankkiakseen narkkarityttärelleen huumeita, jotka hän rahoittaa toimimalla prostituoituna. Työväestön ankarassa elämässä valonpilkut löytyvät lähinnä vilkkaan mielikuvituksen syövereistä.

FATIH AKIN

 

Uutta eurooppalaista elokuvantekijöiden sukupolvea edustava Fatih Akin on monikulttuurinen persoona. Saksalaissyntyinen nuorukaisella on äidinmaidossa imetty vahva turkkilainen identiteetti, joka tuo oman vahvan lisänsä saksalaisessa ympäristössä varttuneelle miehelle. Verkkaiseen tahtiin työskentelevä Akin on jo suhteellisen lyhyen uransa aikana ehtinyt saada kansainvälistä huomiota ja näkyvyyttä elokuvafestivaaleilla kautta maailman. Akin pureutuu elokuvissaan monikulttuurisuuteen maahanmuuttajien näkökulmasta: oman identiteetin kadottaminen on valitettavan helppoa. Vaarana on, että pian kotimaata ei välttämättä löydy sen enempää entisestä, taakse jätetystä kodista kuin uudesta kotimaastakaan. Ennakkoluulojen, rasismin ja kulttuuristen ristiriitojen värittämissä tarinoissa on kuitenkin aina mukana valoisampi puoli, hauras lupaus jossain edessä päin odottavasta paremmasta tulevaisuudesta.

Suoraan seinään (2004)
Suoraan seinään (2004) on turkkilaistaustaisen, mutta Saksassa syntyneen ja varttuneen Fatih Akinin läpilyöntielokuva. Berliinin elokuvajuhlilla kultaisen karhun voittanut teos nähtiin myös valikoiduissa suomalaisissa teattereissa. Elokuvan päähenkilöt, suoraan seinää päin ajanut Cahit ja itsemurhayrityksestä selvinnyt Sibelle pyrkivät jättämään entisen elämänsä murheet taakseen kykenemättä kuitenkaan saamaan mitään pysyvää tilalle. Kaksikko elää hetkessä ilman aavistustakaan tulevaisuudesta. Päästäkseen irti perinteisen turkkilaisnaisen naisroolista ehdottaa Sibelle kulissiavioliiton perustamista. Intiimi yhteiselo saa uudenlaisen käänteen rakkauden ja mustasukkaisuuden tuulien puhaltaessa molempien pyrkiessä omilla tahoillaan keräämään uusia elämänkokemuksia kahmalokaupalla. Elokuvan lyyrisen kaunis, mutta samalla hektinen ja paikoitellen hysteerinen ilmapiiri jää vääjäämättä mieleen pitkäksi aikaa. Kaikkien ongelmien ja murheiden myrskypilvien takaa paistaa kuitenkin vieno toivon aurinko.

Crossing the Bridge - istanbulin äänet (2005)
Fatih Akinin istanbulilaista monimuotoista musiikkia esittelevän dokumentin Crossing the Bridge keskeisenä elementtinä toimii silta, jolla on nähtävissä moninkertaista symboliarvoa. Toisaalta silta kulttuureista lähtöisin olevia musiikkityylejä, joita Istanbulissa riittää laidasta laitaan aina klassisesta kansanmusiikista indierockin kautta moderniin räppiin. Toisaalta esittelemällä turkkilaisen musiikin monipuolisuutta dokumentti itsessään voi toimia itä- ja länsimaisten kulttuurien yhdistävänä tekijänä poistamalla pinttyneitä ennakkoluuloja. Euroopan ja Aasian rajalla sijaitseva Turkki toimii sinänsä erilaisten kulttuurien sulatusuunina, ja Istanbulin rikas musiikkikenttä on siitä erityisen hyvä esimerkki. Dokumentin erityisenä vahvuutena on se helppous, jolla Akin esittelee erityisen laajaa valikoimaa erilaisia musiikkityylejä jättämättä yhtäkään niistä toistensa varjoon.

Taivaan raunalla (2007)
Taivaan reunalla jatkaa Akinin Elämä, kuolema ja piru -trilogiaa, jonka Suoraan seinään aloitti. Taivaan reunalla jatkaa Akinin teoksissa jatkuvasti esillä olevan teeman, kahden kulttuurin, tässä tapauksessa saksalaisen ja turkkilaisen, kohtaamisen tutkimista yksilöiden näkökulmasta. Kuuden henkilön risteilevien suhteiden ympärille rakentuvassa tarinassa monikulttuurisuuden rinnalle toiseksi teemaksi ja vastinpariksi nousee sukupolvien väliset kontaktit. Vastapuolen kohtaaminen tuntuu monesti miltei mahdottomalta, olipa kyseessä sitten vieraiden kulttuurien edustajat tai toisistaan vieraantuneet vanhemmat ja lapset. Akinin hienovaraisessa kudelmassa tapahtumat saavat edetä omalla painollaan katsojan päästessä osalliseksi aidoista tunteista.

MODERNEJA KLASSIKOITA

The Limits of Control (2009)
Jim Jarmuschin uusin ohjaus The Limits of Control (2009) rikkoo lukuisia raja-aitoja hakien samalla uutta käsitystä minimalistiselle elokuvailmaisulle. Unenomaisessa kerronnassa niin tarinan seuraaminen kuin henkilöihin tutustuminen jätetään katsojan tehtäväksi kameran kuvatessa tapahtumia ulkopuolisena tarkkailijana. Edes Isaach De Bankolén esittämää päähenkilöä ei ole nimetty, vaan häntä yksinkertaisesti kutsutaan yksinäiseksi mieheksi, joka matkaa Espanjaan salaperäiselle työkomennukselle. Paikallisen kielen taitamattomuus tuskin on todellinen syy miekkosen vaitonaisuudelle, jonka rinnalla Kaurismäen veljesten elokuvien sankarit ovat varsinaisia suupaltteja.

Sanojen menettäessä merkityksensä pienimmätkin eleet ja ilmeet nousevat tärkeiksi. De Bankolé onnistuu haasteellisessa roolissaan, jossa sanottava on välitettävä ilman sanoja oman fyysisen olemuksen kautta kuin mykkäelokuvan aikakaudella konsanaan. Elämäänsä ja ympäröivää maailmaa mahdollisimman täydellisesti kontrolloimaan pyrkivä ja tarvittaessa kärsivällisesti odottava mies herättää kysymyksiä siitä, missä määrin ihminen ylipäätään kykenee kontrolloimaan omaa elämäänsä ja missä määrin vain odotamme jotain hauskaa tapahtuvaksi, jotta elämämme voisi vihdoin alkaa.

Jim Jarmuschin elokuvat ovat tunnetusti tyylikkäitä ja visuaalisesti koskettavia, eikä The Limits of Control tee poikkeusta. Eikä ihme, sillä kuvauksesta vastaa muun muassa Wong Kar-Wain hovikuvaajana lukuisia ultratyylikkäitä filmejä kuvannut Christopher Doyle. Miltei jokainen kohtaus ja kuvaruutu on kuin taideteos, jonka voisi kehystää ja laittaa seinälle. Yhdessä ne muodostavat kiehtovan, verkkaiseen tahtiin etenevän meditatiivisen kokonaisuuden, jonka löytäminen edellyttää hetken hiljentymistä ja yksityiskohtiin keskittymistä.

Hunger (2008)
Pikemminkin kuvataiteilijana tunnetun Steve McQueenin ensimmäinen kokopitkä elokuva Hunger (2008) on raju dokumentaari inhimillisestä kärsimyksestä, epäinhimillisestä julmuudesta ja raa’asta väkivallasta. Ison-Britannian kieltäytyessä tunnustamasta vangittuja IRA-jäseniä poliittisiksi vangeiksi vankilan ilmapiiri on räjähdysaltis. Vankien pahoinpitely on vartijoille jokapäiväistä arkea vankien kieltäytyessä peseytymästä poliittisena painostuskeinona. Lopulta Bobby Sands (Michael Fassbender) päättää katolisen papin (Liam Cunningham) vastustuksesta huolimatta ryhtyä nälkälakkoon protestiksi. Sands menehtyi 66 päivän paastoamisen jälkeen vuonna 1981. Vaikka aiheensa puolesta elokuvalta ei odotakaan onnellista tarinaa, onnistuu Hunger yllättämään rajuudellaan ja rujoudellaan.