Elokuva

Sonic Mirror jatkaa luontevasti Mika Kaurismäen ansiokkaiden musiikkidokumenttien sarjaa. Siinä missä ohjaajan toisen kotimaan Brasilian musiikkiperinnettä esitelleet Sound of Brazil - Moro no Brasil (2002) ja Brasileirinho (2005) keskittyivät yhteen maahan ja sen musiikkikulttuuriin, tarkastelee Sonic Mirror musiikin ja rytmin funktioita laajemmin, viestinnällisestä näkökulmasta. Kaurismäki painottaa kollektiivisen kokemisen kauneutta: rytmi on demokraattinen ja universaali kieli, jota ymmärtää jokainen kulttuuritaustasta riippumatta.

Musiikillisella tutkimusmatkallaan ohjaajalla on apuna arvostettu rumpuvirtuoosi ja fuusiojazzin edelläkävijä Billy Cobham, joka tunnetaan parhaiten Miles Davis- ja Mahavishnu Orchestra -yhteyksistään, mutta joka on vuosien varrella ehtinyt tehdä yhteistyötä likipitäen jokaisen varteenotettavan jazzmuusikon kanssa. Sonic Mirrorissa Cobham nähdään niin opastamassa nuoria soittajanalkuja brasilialaisissa faveloissa, kuin lavalla Suomessa Espoo Big Bandin kanssa. Kolmas paikka, jossa dokumenttia on kuvattu on sveitsiläinen hoitolaitos, jossa tutkitaan rytmimusiikin käytön mahdollisuuksia autististen potilaiden hoidossa. Jos Cobhamin musiikin avainsana on fuusio, on se myös Kaurismäen elokuvan ydin: useiden äänellisten ja kuvallisten juonteiden sulauttaminen yhdeksi kokonaisuudeksi. Ääneen pääsevät niin afro-brasilialaisiin rytmeihin nojaava brasilialainen muusikkokollektiivi Malê Debalê, nigerialainen perkussioryhmä Okuta kuin Espoo Big Bandin suomalaismuusikotkin, joiden näennäisesti erilaisissa musiikintekemisen lähtökohdissa on lopulta enemmän yhteistä kuin uskoisikaan.

Kaurismäki lähestyy aihettaan musiikin ehdoilla ja uskaltaa antaa tilaa niin ammattilais- kuin amatöörimuusikoidenkin soitolle. Rytmi, taito ja toiminta korostuvat, puhuvia päitä nähdään harvakseltaan. Cobham on dokumentin keskushenkilö, jonka uran vaiheet kerrataan lyhyesti, mutta nekin omakohtaisten elämysten kautta, ei paperinmakuisena luettelona tai kattavuutta hakien. Myös Cobhamin omaa soittoa kuullaan kosolti, eikä mm. April Jazzin lavalla neljällä rumpukapulalla yhtäaikaisesti operoivan mestarin virtuositeetin asteesta jää epäselvyyttä. Rytmikäs on elokuvan leikkauskin, joka virittyy huippuunsa huikean loppusoiton aikana, joka leikkaa saumattomasti yhteen kolmessa eri maailmankolkassa kuvattuja musiikkiesityksiä. Hypnoottiset perkussiorytmit saavat jalan taatusti hakkaamaan lattiaa.

Elokuvan tekijätiimi on tuttu Kaurismäen aiemmista produktioista. Saksalaistuottaja Marco Forster oli mukana jo Brasileirinhossa, ja kuvaaja Jacques Cheuiche on tehnyt Kaurismäen kanssa yhteistyötä vuoden 1994 Tigrerosta lähtien. Ilman Cheuichea Sonic Mirrorista puuttuisi paljon: hänen lämpimän intiimit lähikuvansa välittävät kauniisti niin soittajan kuin kuulijankin emotionaalisen eläytymisen musiikkiin.

Yhteenveto
Mika Kaurismäen näkemyksekäs ja rohkeasti rajattu dokumentti tutustuttaa katsojan rytmin maailmaan lyömäsoitinlegenda Billy Cobhamin johdolla. Inspiroitunut elokuva tallentaa taidolla sen välittömän ilon ja innostuksen, jota musiikki tuottaa yhtä lailla faveloiden kirkassilmäisille lapsille, sveitsiläisille autistisille nuorille kuin ammattimuusikoillekin - katsojasta puhumattakaan.