Valkoinen ruusu oli toisen maailmansodan aikainen natsihallintoa kritisoiva opiskelijaryhmä. Saksan sydämeen hyökänneet ylioppilaat eivät sortuneet väkivaltaan, vaan kävivät passiivista vastarintaa hallitustaan vastaan. Ryhmän miehet olivat kokeneet rintamasotien kauhut, ja naisetkin avustaneet isänmaatansa kohti voittoa. Hirmuvaltansa ideologian sokaisemat, ja myöhemmin siitä valveutuneet nuorukaiset aloittivat kesäkuussa 1942 laajamittaisen ja natsihallinnossakin noteeratun kampanjan käännyttämällä Saksan kansaa sodanvastaiseksi.

Helmikuun 18. päivä 1943 Valkoisen ruusun jäsenet, Sophie Scholl ja hänen veljensä Hans, jakoivat kuudetta propagandalehteään Münichin yliopiston käytävillä. Heidän kuukausia kestänyt onni välttyä kiinniotolta katkesi Sophien heittäessä paperinivaskan ylimmästä kerroksesta alas. Hänen tekonsa huomattiin Jakob Schmiedin toimesta, ja he jäivät kiinni. Sisarusten vankkumaton usko asiansa puolesta ja rohkeus sen puolustamisessa herätti ylpeyttä jopa heitä kuulustellun Gestapon puolella. 22. päivä he joutuivat oikeuteen kavalluksesta ja tuomittiin samana päivänä kuolemaan giljotiinilla.

Vuonna 2005 ilmestynyt, Marc Rothemundin ohjaama Sophie Scholl - viimeiset päivät kertoo nimensä mukaisesti Schollin viimeisistä elinpäivistä, alkaen helmikuun 17. päivästä. Sittemmin tyranniaa vastustavaksi vapauden symboliksi muodostunut Valkoinen ruusu -organisaatio on saanut aikaisemmankin elokuvasovituksen ohjaaja Paul Verhoevenin toimesta vuonna 1982 (Die Weisse Rose). Viimeiset päivät perustuu kuitenkin hiljattain paljastuneiden Gestapon kuulustelujen kopioihin, antaen elokuvalle omanlaatuisen autenttisuuden.

Pitkälti pelkkiin kuulusteluihin keskittyvä Sophie Scholl on vaikuttavan intensiivinen kokemus, vaikka tuntuukin ajoittain hieman anteeksipyytelevältä. Sophien (Julia Jentsch) ja Gestapo-etsivä Mohrin (Gerald Alexander Held) väliset keskustelut kuvastavat hienosti kahden erilaisen aatteen ristiriitaisuutta ja ideologioiden teettämiä kahleita. Schollin puheet vapaudesta ja natsismin kylmyydestä, yhdessä neidon järkähtämättömän uskonsa kanssa saa jopa Mohrin kaltaisen natsiaatteen kannattajan epäilemään ideologiaansa ja samalla ihannoimaan edessä istuvan tytön rohkeutta. Mies yrittääkin toistuvasti saada Sophieta muuttamaan mielipidettään, ettei selvästi älykkään tytön tarvitsisi päättää päiviään jo parikymppisenä. Mohrin roolisuoritusta on joidenkin toimesta moitittu synkkyydestä oikeaan esikuvaansa nähden, mutta mielestäni Held tekee hienon suorituksen aatteensa vuoksi kahlittuna, mutta silti ymmärtäväisenä miehenä.

Elokuvan nimikkoroolia näyttelevä Julia Jentsch tekee roolissaan puolestaan erinomaista jälkeä, eikä parhaan naispääosapalkinnon nappaaminen European Film Awardseissa ole mennyt väärään osoitteeseen. Jetsch tulkitsee hyvin nuoren älykön rohkeuden, röyhkeyden ja taitavan valehtelun, antaen kuitenkin hienoisia vivahteita kiinnijäämisen pelosta. Suurimman osan elokuvan kestosta vievät kuulustelut Mohrin ja Schollin välillä ovatkin niin näyttelijöiden, kuin elokuvan parasta antia. Loppupuolella tuomioistuimen edessä nähtävä Scholl on puolestaan uhmaava, ja varmasta kuolemastaan huolimatta yhtä rohkea kuin aikaisemmin, mitä hän oli historiallisten dokumenttien mukaan oikeastikin.

Viimeiset päivät huokuu hetkittäin samanlaista intensiivisyyttä samoin keinoin kuin vuonna 1957 ilmestynyt loistelias 12 Angry Men. Pelkkään dialogiin perustuva ahdistavuus ja jännitys lyöttäytyvät aina hetkittäin salpaamaan hengityksen Schollin uhmatessa vihaamaansa ideologiaa avoimen kärkkäästi. Elokuva sisältää monia hienoja kohtauksia, mutta on loppujen lopuksi kuitenkin turhan ontto. Hahmojen menneisyyttä ei paljasteta muutamia lauseita enempää, ja Viimeiset päivät onkin ennemmin dokumentaarinen silmäys aitiopaikalla Sophie Schollin viimeisiin päiviin, kuin tavallinen elokuva.

Kuva
1.78:1-suhteinen kuva on anamorfinen. Kuva on näinkin uudessa elokuvassa hieman turhan pehmeä, etenkin hieman laajemmissa otoksissa. Elokuvan pelkistetty värimaailma toistuu karuudessaan hyvin, luoden kontrastia natsilipuille ja Sophien punaiseen paitaan. Pimeimpiä nurkkia ja laajempia pintoja vaivaa lievä staattisuus.

Ääni
Dolby Digital 5.1 -ääniraita ei juuri ilotulitusta tarjoa, mutta hoitaa sen vähäisen kiitettävästi. Runsas dialogi kuuluu selvästi, eikä ääniraidassa ole häiriöitä muutenkaan. Elokuvan tunnelmallisista ja tilanteisiin sopivista sävellyksistä vastaavat Johnny Klimek ja Reinhold Heil.

Lisämateriaali
Julkaisu sisältää elokuvan trailerin, sekä alla mainittujen henkilöiden biografiat ja haastattelut. Haastattelut käyvät läpi näyttelijöiden lähestymistä roolihahmoihinsa, sekä itse tarinan syntyä.

Marc Rothemund (8:11)
Fred Breinersdorfer (4:59)
Julia Jentsch (4:07)
Alexander Held (4:04)

Yhteenveto
Sophie Scholl – viimeiset päivät on dokumentaarinen vaellus sittemmin vapauden ja sorron vertauskohteeksi muodostuneen Sophie Schollin ja Valkoinen ruusu -vastarinnan viimeisistä toimipäivistään. Oikeastaan pelkkiin kuulusteluihin keskittyvä elokuva on hetkittäin erittäin tiivistunnelmainen yksipuolisesta kerrontatyylistä huolimatta. Julkaisun tekninen laatu on perushyvää tasoa.