Spinal Tap, yksi Englannin legendaarisimmista rock'n'roll -bändeistä, on kokenut kaikkea pitkän uransa aikana. 60-luvun alun beatlesmaisesta musiikista (hulvaton Gimme Some Money -luritus) ja New Originals -nimisenä yhtyeenä alkunsa saanut bändi muutti nimensä heti vuosikymmenyksen loppupuolella Spinal Tapiksi. Yhtye jatkoi kuitenkin hippimäistä musiikkiansa Flower People -kappaleen muodossa, ennen kuin muutti imagoaan astetta rankemmaksi – sanoitusten pysyessä kuitenkin yhtä alkeellisina.

Yhtyeen johtohahmoina toimivat pääkitaristit ja sanoittajat David St. Hubbins (Michael McKean) ja Nigel Tufnel (Christopher Guest), tosin jälkimmäinen vastaa suurimmasta osasta yhtyeen sanoituksia. Basson luona nähdään Derek Smalls (Harry Shearer), koskettimissa Viv Savage (David Kaff) ja rummuissa jo bändin kolmaskymmeneskuudes rumpali (muut ovat kuolleet mitä oudoimpien syiden takia), Mick Shrimpton (R.J. Parnell). Tavaramerkkinään seksistiset sanoitukset, nahkahousut, pitkät hiukset ja useat kommellukset, yhtye lähtee valloittamaan Yhdysvaltoja uuden albuminsa, Smell the Glove, voimin.

Kiertuemenestystä dokumentoimaan lähtee suurta menestystä mainoksien parissa niittänyt ohjaaja Marty DiBergi (Rob Reiner), joka tallentaa jälkipolvelle yhtyeen vastoinkäymisiä, keikkoja, mielipiteitä ja haastatteluja. Sekaan mahtuu kaikkea epäkuntoisista ja vääräkokoisista lavasteista jäsenien välisiin kiistoihin ja rumpalien katoamisiin. Unohtamatta tietenkään jäsenien omien vehkeittensä esittelyjä, seurapiirijuhlia, motelli-iltoja ja nolostuttavia eksymisiä keikkapaikan kellareihin juuri ennen soiton alkua. Kaikki ovat kuitenkin vain pieniä esteitä suuren menestyksen tiellä, jos se olisi vain tullakseen.

Yleisen huhun mukaan jokaisen itseään kunnioittavan rock ´n´ roll -bändin keikkavaunusta löytyy tasan kolme elokuvaa, joista yksi on juurikin arvosteltavana oleva dokumentti This is Spinal Tap. Elokuva parodioi ja kopioi jotakuinkin kaikki mahdolliset bändien mokaukset ja ominaisuudet aina KISS-yhtyeen kasvomaalauksista, 70-luvun kaksikaulaisista kitaroista – elokuvan tapauksessa tapauksessa bassoista – Led Zeppelinin kitaristi, Jimmy Pagen, viulusooloihin asti. Rockin parissa eläneet henkilöt löytänevätkin huomattavasti enemmän sisäpiiriviittauksia elokuvasta kuin tavalliset tallaajat, mutta ei heitäkään ole unohdettu. Viimeistään basisti Smalls hoitelee kuivimmatkin katsojat naurun partaalle.

Yhtyeen jäseniä esittävät McKean, Guest, Shearer ja Kaff ovat oikeasti suhteellisen lahjakkaita muusikoita, ja kaikki elokuvassa kuultava musiikki tuleekin herrojen suusta ja käsistä, sanoituksia myöten. Kun pojat laulavat naamat peruslukemilla Big Bottom -kappaleen vaaleanpunaisista torpedoista tai mystisistä druideista 18-tuumaisen Stonehengen juurella, ei katsoja voi juurikaan olla nauramatta. Musiikkiosuudet ovatkin yhtä parodiaa oikeiden bändien mokailuista, tavaramerkeistä ja nahkahousuvillityksestä. Kaikesta tästä huolimatta kappaleet ovat erittäin mukaansa tempaavia ja yhtyeen kokoelmalevyn, Heavy Metal Memories, ostaminen ei ole ollenkaan hullumpi idea.

This is Spinal Tap on jokaiselle musiikin ja rockin ystävälle pakollista katseltavaa ja kuuluu melkeinpä yleissivistykseen. Kuvitteellisen bändin - joka tosin jatkoi oman musiikin tekemistä elokuvan valmistuttua – epäonnekasta kiertuetta seuraava dokumentti parodioi lähestulkoon kaikkea musiikkigenrensä omituisuuksia. Jos musiikkimaku lähenee elokuvan vastaavaa, ei elokuvaa voi jättää katsomatta. Muillekin se tarjoaa kuitenkin hauskoja hetkiä tuossa synnillisen maailman parissa.

Julkaisu sisältää elokuvan 1.78:1-suhteessa ja kuva on ensimmäistä kertaa anamorfisena, päihittäen muutaman vuoden takaisen ei-anamorfisen Criterion-julkaisun. Anamorfisuus myös näkyy, sillä elokuva ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä.

Kuva on kuitenkin kriittiseltä kannalta katsottuna huono. Värit toistuvat luonnollisina ja mustan taso on hyvä, mutta siihen se jääkin. Kuva on rakeista ja liian pehmeää, roskia on jatkuvasti, mutta eivät onneksi pääse aivan häiritsemispisteeseen saakka.

Elokuvaan käytetty laitteisto ja budjetti huomioon ottaen kuva on kuitenkin tyydyttävällä tasolla, eikä tästä parempaa juurikaan voi saada. Dokumentiksi tarkoitettu elokuva näyttää itseltään kuvan suhteen, ja niin se oli alkujaan pyrittykin toteuttamaan. Tässä on siis onnistuttu.

Ääni
Uusi, uudelleenmasteroitu ja kaikkein tärkeimpänä kovaääninen Dolby Digital 5.1 -miksaus on tehty tunteella ja hiellä. Dialogi ja tehosteet kuulostavat selkeiltä, eikä näiden suhteen ole mitään moitittavaa. Kohokohdiksi nousevat lavaesiintymiset, jossa 5.1-raitaa käytetään enemmän hyödyksi. Ääntä kierrätetään tilan tunteen luomiseksi ja koomiset kappaleet saavat nauttia niin kirkkaasta äänestä kuin Smallsin matalasta bassosta.
 
Lisämateriaali

Kommenttiraita – Kommenttiraidalla äänessä on itse Spinal Tap ja juttu on sen mukaista. Raita on vähintäänkin yhtä hauska kuin elokuva, bändin jäsenien muistellessa kiertuetta ja kertoessaan omia mielipiteitään siitä ja dokumentin antamasta väärästä kuvasta. Poikien setti on loistavaa materiaalia ja itse raita on suositeltavaa kuunneltavaa kaikille kommenttiraitojen ystäville.

Catching up with Marty DiBergi (04:58) – Dokumentin ohjaajan mietteitä kuusitoista vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen. Vähemmän yllätyksekkäästi osio yrittää olla humoristinen, mutta onnistuu siinä vain siedettävästi.

Rare Outtakes (67:43) – Osio sisältää neljätoista kappaletta poistettuja kohtauksia, joiden yhteiskesto on reilu tunti. Kyseessä on samaa järjetöntä menoa kuin itse elokuvassakin, esimerkkinä vaikkapa Derek Smallsin lyhyeksi jäänyt näyttelijänura. Se, miten kohtaukset kolahtavat kuhunkin katsojaan, riippuu pitkälti siitä, miten itse elokuva kolahti. Jos pidät elokuvasta, pidät myös näistä.

Vintage Tap Materials – Nimikkeen alta löytyy kaksi kappaletta yhtyeen haastatteluja niin uran alku- kuin loppuvaiheilta. Flower People Press Conference (01:47) on nimensä mukaisen kappaleen tienoilta Vietnamin sotineen ja huumeineen. Toinen, Spinal Tap on "The Joe Franklin Show" (01:59), on puolestaan nahkahousuvaiheen ajalta, jossa karu totuus imagonvaihdosta paljastuu.

Music Videos - Neljä kappaletta Spinal Tapin legendaarisia kappaleita musiikkivideoina, tosin Hell Holella on ainoa oikea musiikkivideo. Osio sisältää kappaleet Gimme Some Money (02:15), (Listen to the) Flower People (02:59), Hell Hole (03:09) ja Big Bottom (03:45).

Promotional Materials – Osio sisältää kuusi kappaletta trailereita elokuvasta ja yhtyeen omasta kokoelmajulkaisusta.

Commercials – Lisämateriaalin päättää kolme kappaletta Rock and Rolls -nimistä elintarviketta mainostavaa mainosta.

Yhteenveto
This is Spinal Tap on parodioitu dokumentti Spinal Tap -nimisen rock-yhtyeen ylä- ja alamäistä musiikkimaailman koukeroissa. Kaikki mahdollinen epäkuntoisista lavasteista bändin jäsenien välisiin kiistoihin tulee ruodittua läpi mitä humoristisin keinoin. Nuoruusvuotensa rock ´n´ rollin parissa eläneet katsojat voivat huoletta vääntää pistemäärän kaakkoon, aina sinne yhdenteentoista asti.

MGM:n julkaisema Special Edition on kelpo julkaisu, ottaen huomioon elokuvan iän ja tuotantoarvot. Kuva ja ääni ovat hyvää keskitasoa ja lisämateriaalia löytyy sopivasti ja se on elokuvahenkisesti humoristista.