Elokuva
Nuhruinen prostituoitu kävelee likaisella ja töhrityllä sivukujalla imaillen poskisavuja tupakastaan. Tumpattuaan savukkeen korkokengällään pimeydestä tunkeutuvat kädet tarttuvat naisen kurkkuun ja kiskovat porton kadotukseen. Naapurusto herää kirkumiseen, jonka jälkeen kadulle loikkaa pöllömaskiin sonnustautunut herrasmies puhjeten mahtipontiseen tanssahteluun. Kadulla lymyilevät laitapuolen kulkijat yhtyvät tanssiin ja prostituoitu alkaa vietellä murhamiestään. Lopulta ohjaaja lopettaa älyttömyyden ja katkaisee raivoamalla kohtauksen.

Varattomista epäonnistujista koostuva teatteriryhmä harjoittelee viikon päästä ensi-iltansa saavaa näytelmää, jonka ohjaaja on turhautunut näyttelijöidensä heikkoon panostukseen. Kovinta tylytystä saa osakseen prostituoitua näyttelevä nainen, joka pakenee kireää ilmapiiriä menemällä näyttämään nyrjähtänyttä nilkkaansa läheiselle lääkäriasemalle. Nainen tuo tietämättään autonsa takaluukussa psykiatriselta osastolta karanneen psykoottisen sarjamurhaajan takaisin teatteriin. Näytös voi alkaa.

Italialaisen Michele Soavin ensimmäinen kokopitkä elokuva Stage Fright (Deliria, 1987) tunkee perinteisen slasher-teurastuksen lukitun teatterin sisälle. Varsin dramaattinen tapahtumapaikka on omiaan onkimaan mielenkiintoisia skenaarioita sekopäisen murhaajan luikerrellessa pöllömaski päässään teatterin kulisseissa. Murhakekkerit tuovat näytelmäharjoituksiin elämää suurempaa syvyyttä ja kasapäin peittelemättömän aitoja tunteita - näytelmäohjaaja lienee mielissään. Näytelmän sisään muurattu sadistinen verileikki onkin yksi elokuvan onnistuneimmista ideoista.

Aivan ylistävin arvosteluin ei elokuva kuitenkaan loppuhuipennukseensa yllä. Keskivaiheilla Stage Fright sortuu hieman puuduttavan perinteiseen slasher-kohellukseen, jossa henkilöhahmot tekevät toinen toistaan ontuvampia päätöksiä päästäkseen maistamaan kirvestä, poraa tai moottorisahaa. Kun porukka vähenee, myös elokuvassa pidot paranevat ja kaikin puolin kovin ennalta-arvattavaan tarinaan saadaan imettyä sen vaatimaa intensiivisyyttä. Kiristävää tunnelmaa ja hektistä hermoilua tukee myös Simon Boswellin loihtima viehättävä musiikki, joka perustuu 1980-lukua uhkuvaan syntetisaattorin armottomaan ahdisteluun. Efektien riepottelemisen vastapainona kuullaan myös iloisesti polkevaa kasarirokkia.

Stage Fright on muutamista oivaltavista osa-alueistaan huolimatta varsin perinteinen 1980-luvun slasher-elokuva, mutta taidokas ja näppärä kuvaus sekä terävät leikkaukset pitävät mielenkiintoa yllä silloinkin, kun tarina ei siihen kykene. Ennen Stage Frightia kauhuguru Dario Argentosta dokumentin tehnyt ohjaaja Soavi on uuttanut työhönsä juuri sopivan annoksen argentolaisia vaikutteita, ja parhaimmillaan elokuva huipentuu miltei mestarillisiin kohtauskokonaisuuksiin. Vaakakupin paremmalle puolelle voi myös nostaa aidon sadistiset ja paikoin pysähdyttävätkin väkivallan purkaukset, joita ohjaaja osaa säästellä sortumatta haukotuttavaan verellä mässäilyyn. Genreteoksena Stage Fright on juuri niin hyvä kuin sen haluaa olevan. Puolitoistatuntisen voi viettää joko positiivisesti virnuillen tai kelloaan vilkuillen, riippuen omista intresseistä ja asenteista.

Tekniikka
DVD sisältää anamorfisen laajakuvaversion (1.85:1) sekä alkuperäisen, leikkaamattoman 1.33:1-suhteen kuvalla esitettävän version. Melko pienellä budjetilla kyhätty elokuva on tekniseltä tasoltaan ymmärrettävästi hieman kehno. Kuva on osittain rakeinen ja suttuinen, ja äänet toistuvat niin ikään hivenen tunkkaisesti. Julkaisu sisältää stereoraidan lisäksi myös Dolby Digital 5.1 -ääniraidan.

Lisämateriaali
Lisämateriaalia DVD:llä on niukasti. Teatteritrailerin ja slideshown lisäksi levyltä löytyy elokuvassa pientä roolia näytelleen John Morghenin tekstipohjainen haastattelu sekä ohjaajan filmografia.

Yhteenveto
Michele Soavin ohjaama Stage Fright on melko perinteinen, pienehköllä budjetilla tehty 1980-luvun slasher-elokuva, joka yltää kuitenkin lajinsa parempaan päätyyn.