Stanley Kubrick on yksi maailman merkittävimmistä elokuvaohjaajista, oli mittapuu sitten mikä tahansa. Vasta muutamia vuosia sitten keskuudestamme poistunut todellinen visionääri määritteli omalta osaltaan elokuvan muodon täysin uusiksi. Huikeista elokuvistaan, kuten 2001: A Space Odyssey - 2001: Avaruusseikkailu (1968) ja A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971), tunnettu Kubrick osoitti elokuvissaan rajatonta uudelleenluomista, joka ei toiminut minkään ennalta määrättyjen raamien alaisena, antaen usein yleisölleen pelkät ainekset, joita pureskelemalla saattoi löytää avaimen elokuvataiteelliseen taikuuteen.

"The screen is a magic medium. It has such power that it can retain interest as it conveys emotions and moods that no other art form can hope to tackle."

Perfektionistina tunnettu Kubrick piiskasi alati näyttelijöitään äärirajoille ja oli aina hyvin tietoinen haluamastaan kokonaisuudesta, eikä valmis elokuva sisältänyt yhtä ainutta merkityksetöntä kuvaa. Usein ihmisluonnon synkkiä puolia korostava Kubrick on monesti teilattu äärimmäisen kyyniseksi elokuvantekijäksi, mitä hän kaiketi onkin. Hauskimmillaankin Kubrick uhkasi pyyhkiä koko ihmislajin pois maan päältä Tri. Outolempi -elokuvassaan.

Stanley Kubrick oli kaikin puolin äärimmäisen vahva, määrätietoinen ja jopa pelätty persoona. Psykologiaa paljon uransa aikana ahminut Kubrick oli erittäin hyvä manipuloimaan näyttelijöitään. Ryan O'Neal luuli Barry Lyndonia tehtäessä olevansa mukana viihdyttävässä veijaritarinassa ja lapsinäyttelijä Danny Lloyd ei edes tiennyt näyttelevänsä kauhuelokuvassa Hohtoa kuvattaessa. Orjapiiskurinkin maineen näyttelijöiden keskuudessa saanut Kubrick oli tinkimätön visioistaan ja näyttelijät olivat usein hänelle pelkkiä pelinappuloita suuremman, tärkeämmän kokonaisuuden ja päämäärän saavuttamiseksi. Stanley Kubrick jätti vuonna 1999 jälkeensä kasapäin loukkaantuneita näyttelijöitä, ärtyneitä kirjailijoita, monttu auki tapittavia elokuvakriitikoita sekä ennen kaikkea suuria elokuvataiteellisia merkkiteoksia.

Nuoruuden siirrot

Stanley Kubrick syntyi vuonna 1928 juutalaiseen perheeseen New Yorkin Bronxissa. Nuoruutensa New Yorkissa viettänyt Stanley osoitti huonoista kouluarvosanoistaan huolimatta huimaa älykkyyttä. Kubrickin isä, Jack Kubrick (ammatiltaan fyysikko), oli huolissaan sinänsä älykkäästä pojastaan, jonka ote tuntui lipsuvan yleisesti arvostetuista suorituksista. Vuonna 1940 Kubrickin isä lähetti poikansa asumaan setänsä luokse Californiaan, toivoen, että koulun ja ympäristön vaihtuminen saisi Stanleyn ahkeroimaan koulun parissa. Arvosanat nousivat, mutta Stanleyn motivaatio ei. Stanley kopio miltei kaikki kotitehtävänsä ja keskittyi viihdyttämään itseään asioilla, jotka hän koki monin verroin tärkeimmiksi.

"I never learned anything at all in school and didn't read a book of pleasure until I was 19 years old."

Stanleyn palatessa vuonna 1941 takaisin Bronxiin, Kubrickin isä (joka toivoi pojalleen arvostettua ammatillista uraa) oli ilahtunut koulumenestyksen noususta, tiedostaen kuitenkin, ettei Stanley ollut silti juurikaan motivoituneempi. Etsiessään pojalleen haastavaa ja mielenkiintoista tekemistä, löytyi ratkaisu hyvin yksinkertaisesa asiasta: shakista. Stanley suhtautui shakin pelaamiseen erittäin intohimoisesti. Shakin pelaamisesta tulikin myöhemmin Kubrickille eräänlainen tavaramerkki ja rituaali, jonka ääressä keskusteltiin monet henkilöhahmot läpi näyttelijöiden kanssa.

13-vuotissyntymäpäivälahjaksi Stanley sai isältään kameran. Lahja, jonka voidaan katsoa muuttaneen Kubrickin koko elämän suunnaan. Kubrick vaelteli usein pitkin kolhoa New Yorkia ottaen kuvia. Tarjottuaan muutamia kuvia Look-lehdelle, aloitti hän yhteistyön lehden muiden kuvaajien kanssa, jonka seuraksena Kubrickille tarjottiin 17-vuotiaana töitä lehdessä. Seuraavien vuosien aikana Kubrick työskenteli Look-lehdelle ja alkoi innostumaan yhä enemmän elokuvan maailmasta.

Yhdessä ystävänsä Alexander Singerin (joka tunnetaan nykyään ahkerana tv-sarjojen ohjaajana) kanssa Kubrick alkoi työstämään ensimmäistä dokumenttiaan: Day of the Fight (1951). Nyrkkeilydokumenttia seurasivat niin ikään dokumentit Flying Padre (1951) ja The Seafarers (1953). Näiden - sekä Central Parkissa järjestettyjen shakkipelien - avulla Kubrick onnistui kasaamaan rahat ensimmäiseen lyhyehköön elokuvaansa Fear and Desire (1953), jonka valmistus vei hänet takaisin Californiaan. Vaikka elokuva aloitti Kubrickin elokuvaohjaajan uran, lopetti se hänen ensimmäisen avioliittonsa Toba Metzin kanssa. Myöhemmin urallaan Kubrick on tiedetysti suhtautunut erittäin kriittisesti Fear and Desire -elokuvaansa ja jopa yrittänyt ostaa itselleen kaikki elokuvan kopiot, jotta kukaan ei pystyisi näkemään elokuvaa.

Hollywood

Kubrickin kaksi seuraavaa elokuvaa, film-noiria edustavat Killer's Kiss (1955) ja The Killing (1956), avasivat miehelle ovet pyhään Hollywoodiin. Elokuvat olivat herättäneet studioiden kiinnostuksen Kubrickin ohjaajantaidoista ja seuraava projekti sisälsikin jo itsensä Kirk Douglasin, Kubrickin sodanvastaisessa elokuvassa Paths of Glory - Kunnian polut (1957). Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva oli rohkea kuvaus kolmesta sotilaasta, jotka eivät suostuneet jatkamaan mahdottoman hyökkäyksen toteuttamista. Näistä kolmesta sotilaasta tehtiin raadollinen esimerkki sodan säälimättömissä rattaissa. Elokuva oli kaikin puolin vaikuttava kuvaus sodan hämäröittämästä moraalista ja sisälsi jo Kubrickille ominaista huimaa visuaalisuutta juoksuhaudoissa vaeltavine kamera-ajoineen.

Kubrickin seuraava projekti oli Hollywoodia parhaimmillaan - täynnä turhautuneisuutta, riitoja, jääräpäisiä studiopomoja ja maailmanluokan tähtiä. Eeppinen muinaisajan sotadraama Spartacus (1960) oli alun perin ohjaaja Anthony Mannin projekti. Mann riitaantui kuitenkin pahasti elokuvan päänäyttelijän Kirk Douglasin kanssa, joka oli Mannin harmiksi myös yksi elokuvan tuottajista. Mann pistettiin vaihtoon ja Douglas muisti hedelmällisen yhteistyönsä elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin kanssa. Kubrick raahattiin keskelle juoksevaa tuotantoa ja taiteellinen helvetti oli valmis. Kubrick ei saanut koskea elokuvan käsikirjoitukseen, mikä puolestaan ajoi ohjaajan äärimmäisen turhautuneeksi. Tuotanto oli täydellinen kaaos Kubrickin erotellessa näyttelijöitä ja hiiltyneiden studiopomojen hätistellessä Kubrickia pois päätäntötehtävistä.

Sinänsä onnistunut ja vaikuttava Spartacus jäi Kubrickin viimeiseksi Hollywood-elokuvaksi, miehen seuraavan projektin, One-Eyed Jack -elokuvan kuihtuessa kokoon. Elokuvan ohjasi lopulta Marlon Brando, jonka oli alun perinkin määrä näytellä elokuvan pääosaa. Turhautunut Kubrick muutti lopulta Iso-Britaniaan, jossa hän tulisi ohjaamaan kaikki seuraavat elokuvansa. Muutosta lähtien Kubrick myös vaati täydet oikeudet muokata ja ohjailla tarinaa tuotantovaiheessa. Spartacus oli musta pilvi menneisyydessä.

Sensuuria ja kantaaottavaa komiikkaa

Kubrickin ensimmäinen UK-elokuva oli Vladimir Nabokovin kohuromaaniin perustuva Lolita (1962). Elokuva kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta, joka rakastuu 14-vuotiaaseen teinityttöön. Arka aihe osoittautuikin liian rohkeaksi ja elokuva joutui katolisen kirkon syyniin. Kun pahasti leikellyn Lolitan torso viimein tavoitti elokuvateatterit, oli lopputulos kaikkea muuta kuin Kubrickin alkuperäinen visio. Kubrick onkin todennut, ettei olisi todennäkösesti tehnyt koko elokuvaa jos olisi tiennyt millainen siitä tulisi. Kubrick oli jälleen kerran erittäin turhautunut - maailma ei kaiketi ollut vieläkään valmis hänelle.

Miehen seuraava projekti kaikessa kepeydessään oli erittäin rohkea siirto Kubrickilta, joka ei tuntunut ottavan opikseen lukuisista vastoinkäymisistä. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964) oli nimensä veroinen teos. Kylmän sodan kriittisimpinä vuosina tehty elokuva leikitteli kutkuttavasti suurvaltojen kilpavarustelun järjettömyydellä. Inhimillisen tekijän seurauksena Yhdysvaltalaiset hävittäjät matkaavat ydinpommien kera Venäjälle pyyhkäisemään neukut pois maailmankartalta. Washingtonin sotahuoneessa itse presidentti yrittää neuvonantajiensa kera miettiä ratkaisua mahdotomaksi käyvään tilanteeseen. Nousuhumalassa mesoava Venäjän presidentti ei ainakaan helpota presidentti Merkin Muffleyn olotilaa. Kun maapallo voidaan räjäyttää minä hetkenä hyvänsä yhtä nappia painamalla, osoittautuu saksalainen neuvonantaja erittäin tervetulleeksi toveriksi.

Alun perin draamaksi kyhäilty Strangelove kehittyi yön pikkutunneilla kriittiseksi komediaksi, käsiteltävien asioiden ollessa yksinkertaisesti aivan liian absurdeja tosissaan otettaviksi. Dr. Strangelovea voidaankin pitää yhtenä poliittisesti tärkeimpänä komediana yhdessä Charles Chaplinin The Great Dictator (1940) -elokuvan kanssa. Hulvaton elokuva ei välttämättä tavoita enää yhtä hyvin nykyistä yleisöä, mutta valmistumisvuotensa maailmankuvaan liitettynä se on rohkea ja uniikki teos, jopa Kubrickin meriittilistalla.

"The great nations have always acted like gangsters, and the small nations like prostitutes."

Lolitaa ja Dr. Strangelovea yhdisti maailmankuulu brittikoomikko Peter Sellers. Lolitassa Sellers esitti Clare Quiltya, joka puolestaan esitti kolmea eri henkilöä. Dr. Strangelovessa Kubrick & Sellers -parivaljakko irroitteli oikein olan takaa, Sellersin esittäessä ehostuksen turvin itse kolmea eri henkilöä. Hyvin erityyppiset elokuvat muistetaan vieläkin Sellersin uran kohokohtina (unohtamatta tietenkään Vaaleanpunaista pantteria (1963)), mutta Stanley Kubrickille elokuvat edustivat vasta tulevaa menestystä ja vertaansa vailla olevan visionäärin lopullista syntymistä.

Pohtivan elokuvataiteen aamunkoitto

"If it can be written, or thought, it can be filmed."

Kubrickin seuraava elokuva, 2001: A Space Odyssey - 2001: Avaruusseikkailu (1968), voidaan viimeistään laskea Kubrickin ilmiömäisen kulta-ajan aluksi. Tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kirjaan perustuva elokuva oli kaikessa hämmentävyydessään suunnaton mestariteos. Sen uraa uurtavat erikoistehosteet hakevat vielä tänä päivänäkin vertaistaan. Silmiä hivelevä visuaalisuus yhdistettynä aidosti pohtivaan kerrontaan muodostivat 2001: Avaruusseikkailusta yhden maailman tärkeimmistä ja arvostetuimmista tieteiselokuvista - yhden maailman parhaimmista elokuvista.

Yleisesti 2001: Avaruusseikkailu oli kaikkea muuta kuin avosylin vastaanotettu koko kansan suursuosikki. Elokuva onnistui huijaamaan jo nimellään, avaruusseikkailu. Kun kankaalla ei mahtipontisesta nimestä huolimatta heilunutkaan lasermiekat folioputkien ja siimojen keskellä, oli elokuva monille pettymys. Erityisesti elokuvakriitikot innostuivat polkemaan elokuvaa maahan, näennäisesti päämäärättömän tarinan ja vastauksia uupuvan kokonaisuuden vuoksi. Armottoman murskakritiikin ohella elokuva sai osakseen myös suunnatonta ylistystä elokuvissa kävijöiden keskuudessa. Kompastelevan alkukritiikin jälkeen elokuvasta muodostui maailmanlaajuista suosiota nauttiva kulttiklassikko, joka oli uskaltanut uusia paikkallaan polkevan tieteiselokuvan - ja samalla koko elokuvataiteen - konseptin.

"How could we possibly appreciate the Mona Lisa if Leonardo had written at the bottom of the canvas: 'The lady is smiling because she is hiding a secret from her lover.' This would shackle the viewer to reality, and I don't want this to happen to 2001."

Elokuva on kertomus ihmiskunnasta, sen luonteesta ja päämäärättömästä, itseään toistavasta kiertokulusta. Vaikka Kubrickin lähestymistapaa voidaankin luonnehtia kyyniseksi, on 2001: Avaruusseikkailu varmasti Kubrickin kaunein elokuva. Joutsenvalssin tahdissa matkaansa taittava avaruusasema kiteyttää upeasti ihmiskunnan epämääräisyyden keskellä massiivista avaruutta, unohtamatta kuitenkaan sen poikkeuksellista kauneutta. Elokuva yhdistää hienosti kuoleman ja elämän, ihmisen olemuksen, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen mitätön, mutta yhtä kaikki tärkeä ja elämää luova.

2001: Avaruusseikkailu oli kaikin puolin rohkea ja rajoja rikkova teos, joka roikkui täysin ohjaajan kuvallisen ja kerronnallisen nerokkuuden varassa. Näyttelijöitä ei elokuvassa esiinny kuin vaivoin kourallinen, dialogikin on karsittu minimiin. Kun ensimmäiset lausuttavat sanat kuullaan vasta liki kolmenkymmenen minuutin jälkeen, koki moni tulleensa huijatuksi. Kuva kertoo kuitenkin tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa, ja 2001: Avaruusseikkailu on tästä mainio esimerkki.

Rikosaaltoja ja tappouhkauksia

Huikean 2001: Avaruusseikkailun jälkeen koko maailma odotti innolla Kubrickin seuraavaa elokuvaa. Kun A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971) saapui teattereihin, kolisivat lattiat loksahtaneista leukaluista. Brutaalia väkivaltaa, verta tihkuvaa yhteiskuntakritiikkiä, painostavaa kuvahelvettiä ja apokalyptista tunnelmaa uhkuva elokuva nautti heti ensimmäisestä kuvasta lähtien maailman kohutuimman elokuvan tittelistä. Anthony Burgessin (joka on avoimesti ilmaissut vihaavansa elokuvasovitusta) uran alkuaikojen romaaniin pohjautuva elokuva oli kertomus nuoresta Alexander de Largesta, silmittömästä väkivallasta nauttivasta vandaalista, josta muodostuu yhteiskunnan vihollisena ironisesti yhteiskunnan uhri.

Kellopeliappelsiini on äärimmäisen provosoiva teos. Avoimesti raiskauksia, ydintuhoja ja päämääröntä väkivaltaa esittelevä elokuva sai aikaan Iso-Britaniassa mittavan rikosaallon. Malcolm McDowellin elokuvassa hyräilemä Singin' in the Rain -kappale kuultiin myös monien vandaalien huulilta, koko valtion seisoessa varpaillaan, molempien käsien etusormet osoittaen Stanley Kubrickia. Nähdessään työnsä seuraukset sekä saadessaan myös suoria tappouhkauksia, päätti Kubrick vetää elokuvan pois teatterilevityksestä Englannista - teko, joihin harvoilla elokuvaohjaajilla on valtuus, lupa tai edes pieninkään oikeus. Warner Bros -elokuvayhtiö oli kuitenkin oivaltanut millaista kultakimpaletta he pitivät leirissään ja oli täten hyvin suostuvainen Kubrickin pyyntöihin.

"Art consists of reshaping life but it does not create life, nor cause life."

Hurjan alkuvastaanoton jälkeen Kellopeliappelsiinista on vuosien saatossa muodostunut yksi elokuvataiteen merkkipaaluista, ja elokuva säilyy edelleen Kubrickin tunnetuimpana, kohutuimpana ja ylistetyimpänä teoksena. Valitettavasti elokuvan provosoiva materiaali ja suunnaton kohu ovat suurilta osin nostaneet elokuvan sen nykyiseen asemaan. Samalla on usein unohdettu Kubrickin tuotannon muut kiistattomat mestariteokset - mestariteokset, joiden esittelemistä Kubrick jatkoi heti seuraavalla elokuvallaan, vuonna 1975 valmistuneella Barry Lyndonilla.

Koskettava ja massiivinen pukudraama kertoo Redmond Barryn noususta aatelismieheksi, Barry Lyndoniksi, huijauksien ja epätoivon keskellä eläväksi ontoksi ihmisvarjoksi. 1700-luvulle sijoittuvaan elokuvaan Kubrick haki vaikutteita sen aikaisista maalauksista. Vieden ajatustaan vielä pidemmälle, Kubrick kehitteli itselleen ainutlaatuisen elokuvakameran NASA:lle tarkoitetuista vanhoista kameroista, joiden käyttäminen mahdollisti upean, kaksiulotteista kuvaa muistuttavan materiaalin tallentamisen. Kynttilänvalossa vietettävät illallishetket lähentelevät todellakin upeaa maalausta, johon Kubrick on taitavasti puhaltanut taianomaista eloa.

Pakkomielteisellä tarkkuudella valmistettu elokuva sai kuitenkin kylmän vastaanoton, etenkin Yhdysvalloissa. Kolmituntinen pukudraama oli kaikkea muuta, mitä skandaaleita janoava yleisö halusi. Elokuva floppasi pahasti myös taloudellisesti, ja Kubrick vaipui masennukseen, hänen hartaasti ja perfektiomaisen tarkasti valmistetun elokuvansa leimaantuessa hengettömäksi elitisti-työksi. Kuultuaan joutuneensa IRA:n tappolistalle elokuvan tekemisestä, jo valmiiksi erakoitunut Kubrick vetäytyi yhä syvemmälle yksityisyytensä uumeniin. Koska harvat edes tiesivät miltä hän näytti, hänellä oli tapana vastata ovellaan käyville tiedustelijoille "Stanley ei ole kotona."

Barry Lyndon on edelleen yksi Kubrickin uran rankasti aliarvostetuimmista elokuvista, joka ei ole vielä vuosien saatossakaan onnistunut saamaan sille kuuluvaa arvostusta. Nerokkaan taitava kameratyöskentely, korvia hivelevän klassisen musiikin sovittaminen yhteen kuvan kanssa ja äärimmäisen hillitty, mutta yhtä kaikki koskettava kerronta tekevät Barry Lyndonista yhden Kubrickin hienoimmista elokuvista.

Kaupallista kauhua ja Vietnamin katkua

Pahasti flopanneen Barry Lyndonin (joka säilyi kuitenkin Kubrickin uran ainoana taloudellisesti tappiollisena projektina) jälkeen Kubrick päätti pelata varman päälle. Seuraava elokuva pohjautuisi ehkäpä maailman tunnetuimman kauhukirjailijan, Stephen Kingin, menestysromaaniin, pääosassa yksi Hollywoodin karismaattisimmista tähdistä: Jack Nicholson. Jo pelkät alkuainekset takasivat valtavan suosion ja menestymisen kassaluukuilla. Kyseessä on tietenkin modernin elokuvan unohtumaton kauhuklassikko The Shining - Hohto (1980).

Vaikka tietty kaupallisuus paistoikin projektista läpi, tarjoili Kubrick lopputuloksena psykologisen kauhutrillerin, jonka vahvaa taiteellista otetta ei käy kiistäminen. Projektin yksi suurimmista eroista Kubrickin muuhun tuotantoon oli alkuperäisteoksen mittava suosio. Usein Kubrick keskittyi unohdettuihin tai jopa täysin sivuutettuihin teoksiin ja nosti ne jälleen upean filmatisointinsa avulla koko kansan puheenaiheeksi. Poikkeuksen toki tekee Hohdon lisäksi Vladimir Nabokovin kirjoittama Lolita, joka herätti kohua jo kirjoitetussa muodossaankin.

Tunnetusta kauhukirjasta muodostui kuitenkin Kubrickin käsissä hyvin omaleimainen ja vapauksia ottava elokuva, joka niitti suurimmaksi osaksi pelkkää ylistystä. Stepehen King oli tosin kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Vaikka Kubrick oli usein yhteydessä Kingiin projektin edetessä, oli lopputulos Kingille pöyristyttävä. Kingin mielestä Kubrick oli ottanut aivan liikaa vapauksia muokatessaan tarinaa kuvattavaan muotoon. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin King tuottikin itse neliosaisen minisarjan Hohdosta, tehden itse kuvattavan käsikirjoituksen. Vastaanotto oli odotetusti ristiriitainen.

Hohdon ja seitsemän piinaavan vuoden jälkeen Kubrick tarjoili viimein uuden luomuksensa, Vietnamin mättäille sijouttuvan Full Metal Jacketin (1987). Kahdesta eriteltävästä osasta koostuva elokuva on edelleen yksi suosituimmista Vietnam-kuvauksista. Samalla se on myös yksi Kubrickin uran viihdyttävimmistä elokuvista. Ehkäpä jotain siitä Kubrickin elokuville ominaisesta kuvailemattomasta taikuudesta menetettiin Lee Ermeyn esittämän kouluttajan huudellessa mitä monisanaisimpia solvauksia, mutta kolikon toisella puolella lepää aidosti viihdyttävä ja hilpeä valopilkku Kubrickin muuten niin raskasmielisellä uralla.

"I would not think of quarreling with your interpretation nor offering any other, as I have found it always the best policy to allow the film to speak for itself."

Kevytmielisen rällästyksen ohella Kubrick käsitteli ensimmäistä kertaa urallaan median mahtia ja sen sisältämiä sudenkuoppia. Ohjaajan ote on kuitenkin koko elokuvan ajan hyvin objektiivinen, jonka vuoksi elokuvaa on parjattu jopa päämäärättömäksi kuvien esittelyksi. On totta, että Kubrick asettaa katsojan seuraamaan vain sivusta sodan järjettömyyttä, pihdaten provosoivia kliimaksejaan, joihin katsoja voisi innolla tarttua. Vaikka sodan järjettömyys onkin usein täysijärkiselle tarkastelijalle ilmiselvää, ei Full Metal Jacket ole sodanvastainen elokuva. Kubrick kuvasi kylmän objektiivisesti sodankäyntiä, mutta halusi myös osaltaan tuoda esille sodan sisältämän kauneuden - vaikkakin brutaalin sellaisen. Full Metal Jacket on edelleen yksi viihdyttävimmistä sotaelokuvista, jonka tunnusmerkkeinä säilyvät Jeesuksen syntymäpäivätoivotukset ja Englannin limonadi-tehtaat.

Testamentti

Full Metal Jacketin jälkeen, 90-luvun alussa, Kubrick alkoi innokkaasti työstämään AI: Artificial Intelligence -elokuvaa yhdessä kirjailija Brian Aldissin kanssa. Teknisen toteutuksen standardit olivat kuitenkin vielä liian lapsen kengissä Kubrickin visioille, joten hän joutui hyllytämään elokuvan vuosiksi. Palatessaan vanhojen, valmistumattomien projektiensa pariin, hän kohtasi uuden umpikujan. Elokuva Napoleonista oli jo totaalisesti kuopattu, toisen maailmansodan juutalaisvainoihin sijoittuva Wartime Lies hyllytettiin jo ahkerassa tuotantovaiheessa pyörivän Steven Spielbergin Schindlerin listan vuoksi. Esituotannossa matelevan AI:n alati viivästyessä päätti Kubrick ohjata seuraavaksi Eyes Wide Shutin (1999), joka tulisi jäämään hänen viimeiseksi elokuvaksi.

Eyes Wide Shut kertoo Kubrickia jo kauan mietityttäneestä aiheesta: ihmissuhteista ja avioliitosta. Taianomainen draama, pääosissa silloinen aviopari Tom Cruise ja Nicole Kidman, tekee unohtumattoman matkan seksuaalisten halujen maailmaan, jotka varjostavat monia ihmissuhteita. Eyes Wide Shut on hyvin omaperäinen ja poikkeava teos Kubrickin uralla. Draamaa ja jännitystä sekoittava elokuva on hyvin hämmentävä kuvaus ihmismielestä, johon Kubrick suhtautuu jälleen kerran verrattain kyynisesti.

Hiljentävä elokuva sai, tietenkin, hyvin rikkonaisen vastaanoton. Jo runsas naisen vartalon esittely onnistui nostamaan kohua elokuvan valmistuessa. Monet kriitikot ovat polkeneet elokuvaa innolla maahan, kevytmielisesti haukkuen sitä vanhuuden höperön Kubrickin omien seksuaalisten mieltymyksien leikkikentäksi. Myös asiat, kuten New Yorkin katujen epäuskottava näkymä, saivat tavattoman paljon huomiota osakseen. Kaiken turhamaisen kohun ja ymmärtämättömyyden takana lepää kuitenkin upea, syvältä riipaiseva ja unenomainen elokuva, joka säilyy elokuvahistoriassa Kubrickin testamenttiteoksena. Kubrick itse totesi Eyes Wide Shutin olevan parhain elokuva, minkä hän on urallaan siihen mennessä tehnyt. Valitettavaa kyllä, se myös jäi hänen viimeiseksi elokuvaksi.

Eyes Wide Shutin valmistumisen jälkeen Kubrick aloitti välittömästi työstämään AI:ta, teknologian ollessa huimasti kehittynyt sitten 90-luvun alun. Kubrick kuoli kuitenkin pian Eyes Wide Shutin valmistumisen jälkeen, 7.3.1999. AI:n otti huostaansa Steven Spielberg, joka on sittemmin paljastanut Kubrickin ja hänen olleen hyviä ystäviä. Spielbergin mukaan Kubrick oli itse ehdottanut Spielbergin ohjaavan AI:n, Kubrickin taas tuottaessa elokuvan. Vuonna 2001 valmistunut AI sisältää useita viittauksia Kubrickin elokuviin, ja on omistettu Stanley Kubrickin muistolle.

Loppusanat

Mitä elokuvamaailma menettikään tuona surullisena maaliskuun päivänä, jolloin upea, vertaansa vailla oleva visionääri koki nukkuessaan kohtalokkaan sydänkohtauksen. Menetimme perfektionistin, peräänantamattoman elokuvantekijän, pelätyn ohjaajan, nerokkaan visionäärin ja erakoituneen vanhuksen, joka ei vielä eläessään saanut nauttia kaikesta siitä arvostuksesta, mitä hänen upeat, mestarilliset elokuvansa ansaitsevat. Uuden vuosituhannen aalloilla matkaava elokuvataide saa kuitenkin ylpeänä kantaa mukanaan Stanley Kubrickin perintöä, elokuvahistorian merkkipaaluja ja unohtumattomia klassikoita, joiden pariin me elokuvan ystävät niin usein haluamme vieläkin, nyt ja tulevaisuudessa, syventyä.

"Anyone who has ever been privileged to direct a film also knows that, although it can be like trying to write 'War and Peace' in a bumper car in an amusement park, when you finally get it right, there are not many joys in life that can equal the feeling."