Elokuva
Koreografi Anne Fletcherin (Anna palaa, Catwoman) esikoisohjaus Step Up oli vuoden 2006 yllätyshitti, elokuvallisesti kömpelö, mutta omalla tavallaan viattoman suloinen tarina kahdesta eritaustaisesta taideopiskelijasta, jotka löysivät yhteisen sävelen tanssilattialla. Nuorisolle suunnattu tanssielokuva oli lippuluukuilla varsin mittava menestys, joten jatko-osan filmaamista ei ole tarvinnut odotella kauaa. Nyt ensi-iltansa saava Step Up 2 The Streets on Step Upin katuversio, jossa parketti on vaihtunut asfalttiin ja romantiikka korvattu kilpailuhenkisyydellä ja voitontavoittelulla. Tanssielokuville valitettavan ominaiseen tapaan juoni on heppoinen ja hatara, eikä tanssikohtausten imu jaksa kannatella koko rakennelmaa.

Teinityttö Andielle (Briana Evigan) tanssi on kaikki kaikessa. Nuorena orvoksi jäänyt neito viihtyy kaduilla tanssiryhmänsä 410:n kanssa, mutta kasvattiäiti ei sulata ottotyttärensä touhuja. Hän laittaa kovan kovaa vastaan: Andie saa luvan ottaa vastuun itsestään tai muuten on edessä muutto sukulaisten hoteisiin Texasiin. Tanssiopinnot paikallisessa taidekoulussa eivät ala ongelmitta, sillä särmikäs tyttö ei primadonnien sekaan sopeudu. Onneksi koulusta löytyy muitakin hylkiöitä, joiden kanssa Andie alkaa treenata The Streets -nimiseen katutanssikisaan. Tärkein yhteistyökumppani on koulun nouseva tähti, ärsyttävän itsevarma Chase (Robert Hoffman), jonka kanssa hiotaan yhteisiä kuvioita pian muuallakin kuin tanssilattialla.

Tekijäpuolella Step Upilla ja Step Up 2:lla on kovin vähän yhteistä. Anne Fletcher on mukana enää tuottajana, ja ohjaajanpallille on istutettu varsin kokematon Jon Chu, joka ei onnistu kasaamaan Step Up 2:sta järkevästi etenevää kokonaisuutta. Ensimmäisen Step Upin miespääosaa näytellyt Channing Tatum vilahtaa pienessä roolissa, jonka tarkoituksena on luoda väkinäinen side ykkös- ja kakkososien välille, mutta muuten uutuus joutuu pärjäämään omillaan. Dramaturgian taso ei päätä huimaa. Elokuvan pahin ongelma on Toni Ann Johnsonin ja Karen Barnan levällään oleva käsikirjoitus, joka kantaa mukanaan tanssielokuvien pahimpia helmasyntejä kuten naurettavan ohuiksi kirjoitettuja henkilöhahmoja, hengetöntä ja töksähtelevää dialogia ja tuskastuttavan kliseistä juonta. Yhdentekevään tapahtumaketjuun on ympätty mukaan liikaa kaikkea: nuoren tytön kasvukertomus, epäuskottava rakkaustarina, rotu- ja luokkakysymyksiä. Nuoret esiintyjät ovat ensisijaisesti tanssijoita ja vasta sitten näyttelijöitä, mikä kasvattaa energisten tanssikohtausten ja puuduttavien draamajaksojen välisen tasoeron sietämättömän suureksi. Kemia ja rytmi ovat täysin kateissa.

Tärkein syy katsoa tanssielokuvia on kuitenkin tanssi, ja tämä puoli Step Up 2:ssa voi kohtuullisen hyvin. Musiikissa on siirrytty ykkösosan siloitellusta valtavirta-r’n’b:sta astetta rouheampaan hiphoppiin, josta vastaavat mm. Timbaland, Missy Elliot, Ludacris ja Busta Rhymes. Sykkivä leikkaus tuo melko hyvin esiin elokuvan urbaanit koreografiat, jotka ovat akrobaattisesti kunnianhimoisia ja huippuunsa hiottuja. Teknisesti nuorten tanssi on virheetöntä ja näyttävää, mutta samalla täysin ilotonta ja pahimmillaan oudon pornahtavaa poseeraamista, jonka pääosassa ovat timmit six packit, öljytyt lihakset ja niukka vaatetus. Hampaat irvessä haettu katu-uskottavuus tekee elokuvasta vakavamielisen ja falskin kokonaisuuden, jossa lopulta on kyse vain kilpailemisen ja voittamisen ihannoinnista. Ykkösosan sympaattisuudesta ei ole jäljellä rahtuakaan, mutta menevät tanssiosuudet miellyttänevät asianharrastajia.

Yhteenveto

Step Up 2 on teiniyleisölle suunnattu tanssielokuva, jossa tanssi on olennaista ja kaikki muu toissijaista. Hajanaisessa, onnettomasti ohjatussa ja näytellyssä draamassa kiinnostavia ovat ainoastaan koreografiat.