Elokuva
Kun Moose (Adam G. Sevani) ja hänen paras ystävänsä Camille (Alyson Stoner) saapuvat ensimmäistä kertaa New Yorkin yliopiston campukselle, ei insinööriksi hinkuva pojankoltiainen ehdi edes opinahjon ovesta sisään, kun hänet on jo haastettu battleen, tanssimalla vastustajan nolottamiseen tähtäävään kisaan. Samantein Moosen nappaa suojiinsa Luke (Rick Malambri), omaa Pirates-tanssiryhmäänsä liidaava atleetti, jonka jengi treenaa kovasti tulevia World Jam -skabojen semifinaaleita varten. Luken ylläpitämän kommuunin talo kun on menossa vasaran alle ja kisasta saatavat satadonaa auttaisivat vuokrapiikkien maksamisessa. Pahin vastustaja on Luken entisen kaverin, umpikieron ja ökyrikkaan Julienin (Joe Slaughter), johtama Samurait, mutta Luken onneksi merirosvoihin liittyy myös sähäkkäliikkeinen Natalie (Sharni Vinson). Sitten tanssitaan, pompitaan, hetkutetaan ja väännetään, kunnes vihdoin on sen suuren finaalin aika.

Näin äkkiseltään luettuna voi näyttää aivan siltä kuin Step Up 3D:ssä olisi juonikin, mutta se ei pidä paikkaansa.
Nolostuttavan kliseinen tarinantynkä on rustattu vain ja ainoastaan sitomaan irralliset tanssikohtaukset yhteen, vaikka käsikirjoittajakaksikko Amy Anderson ja Emily Meyer ovatkin ripotelleet sekaan myös tuskaa, angsteja ja jopa shakespearelaista perhetragediaa. Elokuva kyllä antaa paljon, nimittäin aikaa ajatella katsomossa arkea, tulojen ja menojen balanssia ja vaikka mitä tyhjänpäiväisyyksiä, eikä se liene sitä, mitä tekijät ovat tarkoittaneet.

Myös Step Up 2:n (2008) ohjannut Jon Chu ei välitä pätkääkään draamankaaresta tai edes logiikasta, vaan keskittyy kuvittamaan nykivää ja hyrränä pyörivää tanssitaidettaan vaihtelevalla menestyksellä. Pahimmillaan kun mies tuntuu kokonaan unohtaneen sen, että käytössä olisi se kolmaskin ulottuvuus. Battlet tuovat vahvasti mieleen esimerkiksi Eminemin tähdittämän 8 Mile -elokuvan (2002), jossa taisteltiin tosin sanan säilällä, mutta tarkoitus oli sama, saada kukkoileva vastustaja korvat luimussa pois lavalta. Tällä kerralla skabaamisen pistelaskusysteemi ja voittajan valikointi jää kuitenkin rivikatsojalle täydeksi mysteeriksi. Liikkeiden harmonia ja kiihkeä kehonkieli saavuttavat lakipisteensä ani harvoin, eikä se riitä saamaan edes tällaista keski-ikäistä kahdella vasemmalla jalalla ja katutolpan ketteryydellä varustettua stiffiä innostumaan askelista. Tosin ainoat jotka allekirjoittaneen muuveista hyötyisi, olisivat naprapaatit ja tekonivelteollisuus.

Näyttelijäntyöstä lienee turha edes puhua, mutta mainitaan nyt muutamalla sanalla sekin. Sänkileukainen alfauros Rick Malambri tekee mitä pystyy postimerkille mahtuneen käsiksen puitteissa, mutta jättää silti jälkeensä kuin elämää suuremmassa draamassa elehtivän Sharni Vinsonin. Huvittavin ilmestys on ilkeän Samurai -jengin tyly päällikkö, Joe Slaughterin blondattu Vanilla Ice -kopio Julien ja pelottavin Adam G. Sevanin Moose, joka liikkuu, näyttää ja ääntelee kuin Michael Jacksonin epäonnistunut yritys kloonata itsensä.

Tv-maailmassa hanttihommia vuosikaudet pykänneen Bear McCrearyn score on siirappista taustamattoa, jolla tehostellaan elokuvan herkkiä ja suoraan sydämeen (lailla infarktin) meneviä, ylidramaattisia kohtauksia. Muuten taustalla biittiä polkevat mm. Busta Rhymes (Tear Da Roof Off), Flo-Rida (Clab Cant Handle Me), Laza Morgan (This Girl) sekä N.A.S.A. (Whachadoin).

Yhteenveto
Voidaan suositella vain ja ainoastaan katutanssiin sydämestään vihkiytyneille säkkihousuille, kaikki muut karttakoon kuin ruttoa. Kokonaisuutena hikisellä hiphopilla täytetty leffake kun antaa aivan uuden merkityksen sanalle naiivi.