Elokuva
Samaan aikaan kun Lontoon keskustaan rysähtää sotilaslentokone, erokriisiään parhaalle kaverilleen Markille (Colin O`Donoghue) purkava Charlie (Noel Clarke) on matkalla 24/7 toimivaan varastokompleksiin noutamaan tavaroitaan, ennen kuin exänsä Shelley (Antonia Campbell-Hughes) ehtii heittämään ne roskiin. Kuinka ollakaan, satoja samanlaisia komerokoppeja sisältävästä jättimäisestä rakennuksesta löytyy myös Shelley sekä tämän ystävät Nikki (Laura Haddock) ja Chris (Jamie Thomas King) samoissa irtaimen jakopuuhissa, eikä vaivaannuttavalta tilanteelta kyetä välttymään. Katkera ja kitkerä Charlie saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun sähköt katkeilevat vähän väliä ja eripuraiselle jengille selviää, etteivät he olekaan letaalissa labyrintissä yksin.

On erittäin todennäköistä, että jo jompi kumpi Lumièren veljeksistä, Auguste tai Louis, keksi elokuvahistorian ensimmäisten kokeilujen aikana 1800-luvun lopulla konseptin, jossa joukko ihmisiä jää suljettuun tilaan seuranaan vähintään yksi vihamielinen vastustaja. Samaa kaavaa on varioitu tuhansia kertoja kauhuelokuvien historian aikana ja samaa latua hiihtelee lyhyin porkin ja voitelemattomin suksin myös Johannes Robertsin ohjaama, pikkubudjetilla kyhätty brittikauhutin Storage 24.

Storage 24 omaperäisyyttä visusti kaihtelevan käsikirjoituksen takana on sen päätähti ja toinen tuottaja Noel Clarke, jonka tupakkiaskinkanteen riipustaman synopsiksen ovat elokuvattavaan muotoon yrittäneet laittaa kynäilijät Davie Fairbanks ja Marc Small tehtävässään kuitenkaan onnistumatta. Storage 24 on raivostuttavan tekopirteä, tekosyvällinen ja niitä kaikkein kuluneimpia horrorkliseitä huonosti lainaileva amatöörimäinen tekele, jonka hyvemmät hetket ovat paitsi vähissä, myös äärimmäisen lyhyitä.

Teknisesti leffake muistuttaa halpoja säikyttimiä liukuhihnalta työstävien kaapeli-tv-yhtiöiden aikaansaannoksia, eikä epätoivon vimmalla etsittyä kauhutunnelmaa tai kylmänväreitä, saatika edes hauskoiksi tarkoitettuja keventeitä löydy millään. Vaikka tuskin ketään Storage 24:n tekijöistä tätäkään revikkaa erehtyy lukemaan, ja sen antamista vihjeistä ottaa opikseen, nostetaanpa silti vielä muutama elokuvan teolle niin tähdellinen ja tärkeä seikka esiin.

Yhtä lailla kuvaajana toimineen Tim Sidellin kuin valaisijaksi merkatun Will Rae Smithin kannattaisi tulevaisuudessa miettiä, millä tavalla uhkaavuutta voidaan elokuvaan lisätä pimeyttä hallitsemalla. Näyttää paitsi epätodelliselta, myös hyvin epätoivoiselta, kun näyttelijät hortoilevat käytävillä valaisten matkaansa tulitikulla, jonka tuottama loiste ei nouse vallitsevaa valoa suuremmaksi. Jonkilainen värimäärittelykin olisi voinut lopputulosta parantaa, kunhan leikkaaja Martin Brinkler olisi vain avannut suunsa tarpeeksi ajoissa. Nyt kohtaukset tapahtuvat tasaisen tappavassa hämärässä, joka täysin varjottomana ei kykene tuottamaan kauhulle ominaisia jännitteitä. Vaahtosuiseksi raviksi tarkoitettu ryntäily ahtaissa käytävissä ja ilmastointiputkissa etenee myös nykivästi ja tyystin ilman rytmiä, mitä ei auta edes tappoihin keinotekoisesti lisätty verinen gore. Kokonaisuutta ei myöskään paranna aivan liian aikaisin paljastettava perkele, joka muistuttaa elokuvien Kärpänen (The Fly, 1986), Predator (1987) ja Super 8 (2011) surullisesti sairastunutta jälkikasvua.

Itselleen leffan parhaat lainit kirjoittanut Noel Clarke on protagonistina väritön hissukka, jonka kasvu sankariksi on täysin vailla perusteita, vaikka lähipiirin petollisuutta kiukun synnyttämään toimeen tarttumiseen käytetäänkin pohjavaluna. Clarken lailla paljon brittitelkassa työskennellyt Antonia Campbell-Hughes jää muun sivuryhmän tavoin täysin varjoon Charlie/Clarken miehistyvän rehentelyn jalkoihin. Täysin vasurilla sekaan heitetty hahmo, koomiseksi sidekickiksi tarkoitetu nimetön resupekka varastaa Ned Dennehyn röyhkeän rouheasti esittämänä fokuksen ja nouseekin ainoaksi karaktääriksi, jonka kohtaloa pikkuisen jänskääkin.

Tekniikka
Kuvanlaatu ei juurikaan häikäise, vaan digikalustolla kuvattuna ja jälkityössä tyystin oman onnensa nojaan jätetyltä vaikuttava esille tuonti on vailla syvyysvaikutelmia ja särmää. Äänitehosteet tuntuvat varastetun videopeleistä, nurkissa lymyilevän hassuhirviön kurluttaessa ja muristessa täsin vailla omaperäisyyttä.

Lisämateriaali
Clarken ja Robertsin kommenttiraita on surullisen tuttua itsekehuskelua, jossa omasta erinomaisuudestaan vaikuttuneet elokuvantekijät retostelevat saavutuksellaan vailla itsekritiikin häivää. Omat osionsa saavat myös elokuvan puvustusta, lavastusta, musiikkia ja äänimaailmaa tarkastelevat dokkarin pätkät, joista huvittavin on itse monsterin tekoon keskittynyt Creature Development Feature. Setti sisältää myös Clarken, Haddoksin ja O`Donghuen videoblogit kuvauksista, poistettuja kohtauksia sekä kuvagallerian. Runsaudestaan huolimatta extrat jäävät turhanpäiväisiksi tuokioiksi, jotka eivät tuo itse isäntäelokuvaan mitään lisäarvoa.

Yhteenveto
Halvalla ja hätäisesti kyhätty ja kaikkia mahdollisia kauhukliseitä surutta lainaileva elokuvatus ei nouse edes hyväksi huonoksi elokuvaksi.