Elokuva
Comptonin kaupunki Los Angelesin piirikunnassa 1986. Väkivaltatilastojen kärkeen erityisesti Crips- ja Bloods-jengien käymien reviirisotien vuoksi kiilannut paikkakunta ei asukeilleen paljoa muuta tarjonnut kuin äärimmäisen epävarman ja mahdollisesti lyhyeksi jäävän tulevaisuuden. Näillä viileillä huudeilla kulkivat myös viisi katu-uskottavia lempinimiään tottelevaa nuorta miestä, Dr Dre (Corey Hawkins), Ice Cube (O`Shea Jackson), Eazy-E (Jason Mitchell), Mc Ren (Aldis Hodge) ja DJ Yella (Neil Brown Jr.), joita kaikkia yhdisti paitsi karu ghetto Compton, myös halu purkaa angstit ja agressiot musiikiksi. Kulman kundit perustivat rap-musiikkia rankalla kädellä muokanneen N.W.A. -yhtyeen (Niggaz Wit Attitudes), jonka omaperäinen soundi ja realistiset riimit synnyttivät paitsi pelkoa ja vihaa, myös menestyvän bisneksen ja muutaman miljonäärin. Menestys tuo mukanaan kuitenkin myös monenmoista murhetta, eikä veljellisten kokemusten perustalle rakennettu bändikään säästynyt rumiksi äityviltä sisäisiltä ristiriidoilta.

Räp-riimien kirjoittaminenhan on helppoa kuin heinänteko. Otetaan nyt vaikka tuon synopsiksen muuttaminen katu-uskottavaksi: On vuosi yheksäntoistakasikuus enkelten kaupungin Comptonis, mis viisi kuulii kulman kundii vetää häppää, heittää läppää ja keksii, et hei, meki voitais räppää. Nää jätkät, Aissi Cube, diitsei Jella ja ämcee Ren, sekä tohtori Dree ja Iisi-Ee, joil piisaa attituudii, muttei duunii, kerää kuntoo ja purkaa tuntoo riimiin, jossa elo ei oo fiinii, vaan ne kertoo legendaa maasta, ghetosta, elämän netosta, missä kytät kyttää ja mustan lyttää ilman raitseja. Mut jos musa vois nostaa meiät uuteen sfääriin, ei ois haitaks vaiks siin voi massiiki käärii, olla niinku miljonäärii. Nääs taaloilla vois pestä pahan pois, tehä hiukka hyvääki, jos tahtoa ois, se ois stailii ja nastaa, antaa takas jotain, mitä ei koskaan saanut. Sanal on voima, roima, sil voi muuttaa suuntaa monen elämässä, nyt ja tässä, tehä nististä kliinin ja konnasta streitin, ettei tarvii enää sniffaa tai diilaa, linssiin ketää viilaa, vain siks et sais palan parempaa kakkua, jota ei tarvii lusii. Tää gruuppi on N.W.A., jonkä wöördii jengi tajuu. Ne liittyy kööriin, siis, ja huutaa: Fuck Tha Police.

Mutta kuten huomaamme, HYVIEN riimien kirjoittaminen onkin huomattavasti hankalampaa. Se homma on kuitenkin hallussa elokuvassa Straight Outta Compton.

F. Gary Grayn, jonka CV pitää sisällään pitkän rivin musiikkivideoita sekä muutaman varsin toiminnallisen elokuvan (Kovan paikan edessä (Set It Off, 1996), Neuvottelija (The Negotiator, 1998), Lainkuuliainen kansalainen (Law Abiding Citizen, 2009)), Straight Outta Compton tarttuu energisesti jo muutamia vuosia tekeillä olleeseen tositarinaan yhden nykyaikaisen rap- ja hiphopmusiikin pioneereista, maailman vaarallisimmaksi yhtyeeksi mainitusta N.W.A.:sta. Epookki on ehtaa, läppä katu-uskottavaa fuckaamista ja meininki muutenkin eletyn oloista. Kundien persoonat tulevat kyllä esille, tosin kolmikko Cube-Dre-E nousevat valokiilaan, Yellan ja Renin jäädessä melkein koomisiksi sidekickeiksi.

Jonathan Hermanin ja Andrea Berloffin käsikirjoitus, Berloffin, S. Leigh Savidgen ja Alan Wenkusin tarinan pohjalta, ei yritä pestä pois syntejä, joihin jokainen bändin jäsenistä syyllistyi ennen ja jälkeen läpimurtonsa, mutta siirtyessään kuvittamaan musabisneksen mustimpia mutuja, se heiluttelee syyttävää sormea turhankin harvan pelurin suuntaan. Samalla leffaa voisi syyttää varman päälle pelaamisesta, mutta se ei silti vähennä yhtään sen tuhdeimpia tehoja. Ja rap-musiikkihan elää ja voi hyvin yhä, josta todisteena on Straight Outta Comptonin huikea menestys lippuluukuilla, kun se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi musiikoista kertovaksi henkilökuvitukseksi, kiilaten ohi Johnny Cashista kertoneen Walk The Linen (2005).

Musiikki, edusti se sitten mitä tyylisuuntaa tahansa, on aina aidoimmillaan, kun se on syntynyt tarpeesta, eikä pelkästään täyttämään ahneen artistin tai varsinkaan tämän taustalla massia haalivien markkinkoneistojen lompakoita. Punkin lailla rap syntyi kaltoin kohdellun kansanosan kannanotoista, joka teollistuttuaan hiottiin lopulta salonkikelpoiseksi viihteeksi ja öljytyn koneen lailla rahaa tahkoavaksi sammoksi. N.W.A.:n aidoimmat aikalaisbiitit ja -riimit kuvaavat aidosti kotokulmilla kulkenutta kuolemaa, johtui se sitten omaa turffiaan turvanneiden jengien tai pahassa välissä ylilyönteihin syyllistyneen poliisin väkivallasta. Niissä kaikuu aito ahdistus, pelko ja viha, joka purettiin biiseihin tavalla, josta tämän päivän Cheekeilla ja Uniikeilla ei ole aavistustakaan.

Nuori pääviisikko (kuvassa aitojen N.W.A.:laisten kanssa) räpäyttää aidon oloisesti Corey Hawkinsin Dr. Dren ja isäänsä Ice Cubea esittävän O`Shea Jacksonin johdolla, vaikka koskettavimman muotokuvan rakentaakin 1995 AIDSiin kuollutta Eazy-E:tä esittävä Jason Mitchell. Paul Giamattin valkoinen levytuottaja Jerry Heller esitetään lähinnä pelkäksi ahneeksi paholaiseksi, joka halusi vain tienata mustien miesten kustannuksella, eikä kovin kaunista kuvaa maalata myöskään levymoguli Suge Knightista (R. Marcos Taylor), jonka kanssa Dre, erottuaan N.W.A.:sta , perusti yhden rap-musiikin lippulaivoista, Death Row Recordsin.

Yhteenveto
Cooli ja aidon asenteinen muotokuva musiikkia maailmanlaajuisestikin muokanneesta ilmiöstä, jonka seurassa viihtyy, vaikkei räpätys olisikaan SE juttu.