Elokuva
Neljä vuosikymmentä sitten uransa ainoan romaanin julkaissut ja siitä heti palkittu Jep Gambardella (Toni Servillo) on siitä lähtien kuulunut Rooman suihkuseurapiireihin, juhlien päivät ja yöt parempiosaisten ystäviensä kanssa. 65-vuotissyntymäpäiviensä aattona Jep herää kuitenkin näkemään niin omansa kuin muunkin jetsetin valitseman elintavan totaalisen tyhjyyden, vaikkei hälytyskellot tätä kyynisyyttä ja sanoja kuin teräasetta käyttelevää miestä suuremmin muutokseen potkikaan.

Ympäri maailmaa palkittu (European Film Awards, Gloden Globe, Bafta, Oscar) Suuri kauneus on lahjakkaan Paolo Sorrentinon armoton ultraääni pintaliitoelämästä ja ihmisistä, joihin ei mikään maallinen murhe tunnu, ainakaan julkisesti, vaikuttavan. Toisin on kuitenkin kattoterassien kätköissä, joissa cocktailkutsujen katveessa koetaan toinen toistaan traagisempia ihmiskohtaloita ja välirikkoja. Sorentinon ja Umberto Contarellon kirjoittama Suuri kauneus kuvaa kirugisen tarkasti maailma, jossa ihmiset puhuvat paljon sanomatta loppujen lopuksi mitään, toistelevat koneellisesti syvällisiä sitaatteja, kilpaillen siitä, kuka keinotekoisessa todellisuudessa kärsii oikeasti eniten ja aidoimmin.  Kuvatessaan uuden ajan aateliston rappiota ja turhuuksien täyttämää tyhjyyttä, Suuri kauneus on kaikessa kyynisyydessäänkin silti armelias ja toivoa huomiselle hippusen lupaava manifesti.

Sorrentinoa elokuvantekijänä ei ole turhaan verrattu Federico Felliniin tai vaikkapa David Lynchiin, sillä Suuren kauneuden elokuvakielessä ja sen edustamassa todellisuudessa on paljon samankaltaista surrealistista realismia ja symboliikkaa kuin näiden mestareiden omissa elokuvissa, vaikka Sorrentinon ääni onkin täysin aito ja uniikki. Mestarillista työtä tehneen Luca Bigazzin jatkuvassa liikkeessä oleva kamera on tallentanut paitsi Italian arkkitehtuurin ja taiteen, myös ihmiset niiden ympärillä röntgenlaitteen tavoin, läpivalaisten sen armotta kaiken kansan nähtäväksi. Visuaalisesti huikaisevan kaunis ja julkituonniltaan kekseliäs kokonaisuus on puhdas todiste siitä, että taiteen tekemisen välineenä elokuvainstrumenttia Sorrentino soittaa mestarin lailla.

Toni Servillo tekee puhtaassa pääroolissa Jepinä uskomattoman intensiivistä työtä. Sarkastisella huumorilla ja viiltävän älykkäillä reunahuomautuksilla puhettaan höystävä kyynikko ymmärtää hyvin itsekin kuuluvansa arvostelemaansa ravintoketjuun, mutta tämä ei yhtään vähennä kommentoinnin painokkuutta. Jepin hahmossa voi nähdä väläyksiä myös Woody Allenista, muutamasti jopa ulkonäöllisestikin, vaikkei rennosti ketjupolttelevasta seurapiirihaista hermostuneisuutta saatikka neurooseja löydy etsimälläkään. Carlo Verdone on Romano, Jepin vanha ystävä, jolla on palava halu päästä itsekin valokeilaan, ja Sabrina Ferilli Ramona, kovia kokenut strippari, ja Jepin maailmassa melkein ainoa aito asia.

Yhteenveto
Uljas, ylväs ja älykäs euroelokuva.