Ranskalaisten kanssa tukkanuottasilla olivat Algerian itsenäisyyttä ajavat sissiliikkeet eli kansallisen vapautuksen ryhmät. FLN (Front Liberation Nationale, Algerian vapautusrintama) masinoi pommiattentaatteja eurooppalaiskaupunginosissa sekä terrorihyökkäyksiä ranskalaisen yläluokan omistamille suurmaatiloille. Gallian kukkojen kostotoimet olivat suhteettomia; kun yhdessä FLN:n iskussa kuoli tyypillisesti alle kymmenen ihmistä, tapettiin ranskalaisten kostoiskuissa tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia siviilejä. Toisinaan kokonaisia kyliä hävitettiin maailmankartalta.

FLN:n oli vaikea hankkia aseita ja ammuksia, joten yksittäinen legioonalainen nitistettiin tyypillisesti veitsellä. Ranskalaiset suosivat mielestään sivistyneempää tapaa, ampumista. Tosin heidän käyttämänsä kidutuskeinot olivat mitä iljettävimpiä. Vaikka ensimmäisten FLN:n attentaattiaaltojen jälkeen Ranska alkoikin saada sotilaallisen yliotteen, ei junaa kyetty enää pysäyttämään. Jokaista kaupunkia, kylää ja farmia piti vartioida, mikä osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Legioonalaisten suojeltavina oli huomattava ranskalaisväestö; nämä emämaassaan hyljeksityt 'Pied noirit' eli mustajalat olivat juurtuneet maahan 150 vuoden aikana.

Rauhansopimus allekirjoitettiin lopulta Evianissa vuonna 1962, ja legioona vetäytyi maasta. Verilöyly vaati useiden arvioiden mukaan jopa miljoona uhria, joista suurin osa oli siviilejä. Kuten arvata saattaa, viimeiseksi siirtomaasodaksi jääneessä sodassa harjoitettu sadismi joutui sensuurin kouriin, ja ranskalaiset myönsivät järjestelmällisen kidutuksen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Italialaisen Gille Pontecorvon ohjaama Taistelu Algeriasta (La Battaglia di Algeri) kuvaa vallankumouksellisia tapahtumia dokumentoivasti ja suorastaan pelottavan realistisesti, sortumatta kuitenkaan väkivallalla mässäilyyn tai totuuden vääristelyyn. Pontecorvo tuntee sympatiaa syrjittyjä algerialaisia kohtaan, mutta ranskalaisetkaan eivät jää tyystin vaille ymmärrystä. Filmissä seurataan yhtäältä kapinallisten ydinjoukon edesottamuksia, toisaalta kovaotteisen ranskalaiseverstin toimia pääkaupunki Algerin terroristijahdissa. Hajallaan olevassa kapinallisverkostossa keskeistä osaa näyttelevät hunnutetut tai eurooppalaisiksi tekeytyneet arabinaiset, joiden tehtävänä on kuljettaa räjähteet tarkoin vartioituun ranskalaiskaupunginosaan.

Pommi-iskujen suunnitteluun ja toteutukseen pureudutaan perusteellisesti. Iskua edeltävät sekunnit tuntuvat piinavan pitkiltä. Kamera tarkentaa jäätelöä syövän lapsen pahaa-aavistamattomille kasvoille vain muutamia sekuntia ennen räjähdystä. Seuraavassa kohtauksessa kuolema korjaa satoa slummissa ranskalaisten räiskiessä kaikkea mikä liikkuu. Fakta ja fiktio sekoittuvat, ja lopulta katsoja ei enää tiedä, pitäisikö filmiin suhtautua historian oppituntina vai käsikirjoittajan ja ohjaajan arvolatautuneena näkemyksenä tapahtumista.

Eversti Mathieuta (Jean Martin) lukuun ottamatta roolit on miehitetty algerialaisilla amatööreillä. Ratkaisu on näin jälkikäteen ajateltuna täysin perusteltu. Kapinajohtaja Ali La Pointea esittävän Brahim Hadjadjin rujo karisma ja kokonaisvaltainen länsäolo kameran edessä tekevät hahmosta ihanteellisen arkkivihollisen sotasankari Mathieulle. Näennäisen sofistikoituneen everstin häikäilemättömyys on ylitsevuotavaa, ja Martin rakentaa hahmosta johtajan, joka saa raakuudet kuulostamaan isänmaalliselta teolta.

Kuva
Mustavalkoinen kuva (anamorfinen 1.85:1) on kohinaisena, osittain jopa rakeisena varsin vastenmielistä katseltavaa. Kuvassa näkyy myös alkuperäismateriaalista peräisin olevia roskia ja vertikaaleja viiruja. Anamofisuus on kuitenkin myönteinen yllätys.

Leffan kuvauksesta vastaa Marcello Gatti, joka mielellään maustaa ilmaisuaan erilaisilla kuvaustekniikoilla. Yhdessä leikkaajien, Mario Morran ja Mario Serandrein, kanssa hän toteuttaa ohjaajan toiveet pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Paperilla kehnonlainen ääniraita (Dolby Digital Mono) tarjoaa todellisuudessa varsin siedettävän kuuntelukokemuksen, olkoonkin, että dialogi on vähällä hukkua taustamelun alle kaikkein äänekkäimmissä kohtauksissa.

Ennio Morricone, tuo uskomattoman tuottelias säveltäjälegenda, on jälleen elementissään tuodessaan jo sinänsä tiivistunnelmaisiin kohtauksiin sen viimeisen, katsojan psyykettä ravistelevan silauksen. Musiikkia kuullaan lähinnä toiminnallisissa kohtauksissa, ja hyvä niin, sillä osa kohtauksista toimii huomattavasti paremmin tuimien katseiden äänettömänä kohtauspaikkana.

DVD sisältää itse elokuvan lisäksi vain ohjaajan biografian.

Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisen leijonan voittanut Taistelu Algeriasta on kiistatta yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista sotakuvauksista, ja samalla myös poliittisten elokuvien eliittiä. Filmi ei ole terrorismin ylistyslaulu, kuten voisi helposti kuvitella, vaan oodi suvereenisuudelle ja kolonialismin kahleista vapautumiselle. Vaikka esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryan oli näyttävä sotaelokuva, ei näistä kahdesta tohdi puhua samassa lauseessakaan. Naiivin kehystarinan ja pyrotekniikan sijaan Taistelu Algeriassa tarjoaa oikeasti pysäyttäviä ihmiskohtaloita ja mikä hienointa, ajattelemisen aihetta itse kullekin.

DVD saa lisämateriaalin ystävät keksimään toinen toistaan innovatiivisimpia keinoja päättää päivänsä. Anamorfinen kuva on 60-lukulaisittain aikamoista mössöä, mutta monona kuultava ääniraita on kutakuinkin kelvollinen.