Vuosi on kulunut siitä, kun turvallisuusexpertti Bryan Millsin (Liam Neeson) tytär Kim (Maggie Grace) joutui albaani-mafian kidnappaamaksi Pariisissa. Tappamisen monin tavoin taitava isäukko jäljitti tyttärensä muutamassa vuorokaudessa ja otti samalla tylysti hengiltä ison liudan eurokonnia. Nyt Bryan on Istanbulissa rahakkaalla keikalla ja saa yllätysvieraakseen Kimin ja ex-vaimonsa Lenoren (Famke Janssen), joiden kanssa suunnitellaan ilolla muutaman päivän lomaa. Hanke kuitenki kariutuu, kun Pariisin tapahtumista kaunaa kantava mafiapäällikkö Murad Hoxha (Rade Serbedzija) haluaa kostaa poikansa kuoleman Millsin sähköshokkihoidossa ja kaappaa sekä Bryanin että Lenoren. Neuvokkaan iskän puhelimella ohjastaman Kimin on kyettävä toimimaan kuin kelpo agentti ikään, pelastaakseen vanhempansa teloitukselta.

Vuoden 2008 yllätyshitti Takenin jatko-osan tulo oli välttämättömyys, sillä pienellä budjetilla tehty kovaotteinen trilleri keräsi muhkeasti massia. Ensimmäisen kaahauksen ohjaaja Pierre Morel on nyt vaihtunut rutiinireiskamaisempaan Olivier Megatoniin, eikä mistään megatonniluokan toimintajytkystä enää olekaan kysymys. Romain Lacourbasin käsivarakuvaama ja Camille Delamarren ja Vincent Tabaillonin kuin metronomin rytmittämänä sekunnin murto-osiin leikkaama hektinen toiminta vie välillä mukanaan, mutta Megatonin paikoin outoja ratkaisuja elokuvan hurjimmissa hetkissä on vaikea allekirjoittaa onnistuneiksi. Myös ykkösosan tylyys loistaa poissaolollaan, varsinkin kun Neesonin henkilöhahmoa yritetään aivan vasitella inhimillistää ja herkentää.

Vauhdilla adaptaatioita kuvattaviksi suoltavan käsikirjoittajakaksikko Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin kynästä kun on tällä kerralla irronnut 12 kaliiberin lyijyn sijaan vain haaleita ääriviivoja ja heikosti hahmoteltuja käänteitä. Kosto kun on veriteoille motiiveista vanhin, eikä salahankkeen kehittelystäkään saada sen enempiä irti, finaalin epätoivoisesta pelastaumisoperaatiosta puhumattakaan. Päälleliimattua perhekeskeisyyttä lisätään tuomalla Kim-tyttären pallohukkainen ravi elokuvan keskiöön, mutta näkökulman vaihtaminen tunteettomasti teilaavan Bryanin hallituista hengiltäotoista siirtää fokuksen melkein saippuasarjamisen komedian suuntaan.

Vuonna 1984 luomallaan Karate Kidillä parempaan palkkaluokkaan nousseen Kamenin kynänjälki ei 30 vuoden aikana ole mainittavammin enää terävöitynyt, ja paremmin ohjaajana tunnetun Bessoninkin parhaat työt lienevät tehty jo muutama vuosikymmen sitten, kun ensi-iltansa saivat kompromissiton Tyttö nimeltä Nikita (La Femme Nikita, 1990) sekä niin Jean Renon kuin Natalie Portmaninkin uran vauhtiin potkaissut ultratyylikäs ja armoton palkkatappajakuvaus Leon (1994)

Ilman irkkukarhu Liam Neesonin karismaa Taken 2 olisi vieläkin enemmän pulassa, vaikka omnipotentin operaattori Millsin hahmon suvereenisuus alkaakin saamaan huvittaviakin piirteitä. Maggie Gracen luuri korvalla ja kranaatit käsissä suorittama kattojuoksumaraton pitkin entistä Konstantinopolia ei tuo elokuvaan juurikaan lisäarvoa, ja lisäaikaa valkokankaalla saaneelle Famke Janssenillekaan ei ole muuta tehtävää annettu kuin kirkua ja itkeä. Kuusikymmentäluvun loppupuolelta saakka valkokankailla tasaiseen tahtiin vieraillut Rade Serbedzija on viimeisten vuosikymmenten aikana profiloitunut Hollywoodissa erilaisten euroroistojen rooleihin, eikä vierailu Takenissakaan muuta miehen muotokuvaa millään lailla. Kymmenistä pikkurooleista niin valkokankailta kuin televisiostakin tuttu Leland Orser piipahtaa kuvissa Millsin kollegana Samina ja yhtä hätäisen vierailun tekee jonkin sortin tulevaksi sydäntenmurskaajaksi mainostettu Luke Grimes Kim-tyttären poikaystävänä Jamiena.

Yhteenveto
Pakonomaisesti kokoon kyhätty löysä siikveli tehokkaalle esiosalle ei lisää odotusarvoa saagan jatkumiselle.