Elokuva
1950-luvun pienessä teksasilaisessa kaupungissa lakia pitää yllä apulaissheriffi Lou Ford (Casey Affleck), asukkaiden arvostama avulias virkamies, joka seurustelee kaikkien pitämän Amy Stantonin (Kate Hudson) kanssa. Mutta Loulla on kuitenkin myös pimeä puolensa, hän kun on täysiverinen psykopaatti, äärimmäisen vaarallinen misogynistinen mielipuoli, jolle seksuaalinen täyttymys saavutetaan ainoastaan brutaalin sadomasokismin avulla. Kun kaupungin mahtimiehen Chester Conwayn (Ned Beatty) poika Elmer (Jay R. Ferguson) joutuu hurmaavan, mutta häikäilemättömän huoran Joyce Lakelandin (Jessica Alba) kiristämäksi, isäukko palkkaa Loun toimimaan lunnaiden luovuttajana. Operaation lopputuloksena on tukku rujosti ruhjottuja ruumiita, ja murhenäytelmästä huolimatta, Loulle kunniaa ja ystäviä korkeilla paikoilla. Eläkkeelle hankkiva sheriffi Maples (Tom Bower) pitää mukavaa ja tehokasta Louta paikkansa perijänä, mutta paikkakunnalle tapahtunutta tutkimaan lähetetty Howard Hendricks (Simon Baker) ei nielekään purematta tämän täydelliseltä vaikuttavaa alibia.

Missä tahansa genressä suvereenisti toimiva ohjaaja Michael Winterbottom (mm. Welcome to Sarajevo (1997), 24 Hour Party People (2002), Tristram Shandy: A Cock and Bull Story (2005), The Road to Guantanamo (2006)) on tarttunut oikealla otteella pulp-kirjallisuuden isän Jim Thompsonin (1906-1977) rankimpaan ja palkituimpaan romaaniin. John Curranin käsikirjoitus on tarkkaa ja mietittyä kuvitusta ilman sen suurempia irtiottoja originaalista. Ainoastaan infernaalinen finaali on viety alkuperäistäkin pidemmälle, mutta ratkaisu toimiikin oivasti filmatisoinnin ehdoilla.

Alunperin jo vuonna 1952 julkaistu Tappaja sisälläni (The Killer Inside Me) on kirjoitettu ensimmäisen persoonan preesenssiin, joka on äärimmäisen vaativa tyyli, jota myöhemmin on käyttänyt mm. Brett Easton Ellis romaanissaan American Psyko. Samalla tavalla kuin originaali lukukokemus, Winterbottom tuo Lou Fordin lähelle, paikoin liiankin lähelle, sillä miehen edustamaa pahuus on jotain normaalia hulluutta pelottavampaa, motivoitunutta ja tarkkaan ennakkoon analysoitua mielenvikaisuutta, joka on aina puskissa lymyilyä tai ullakolla irvistelyä tehoavampaa. Fordin tuhovimma ei rajoitu pelkästään naisvihaan, vaan kaiken takana on jotain paljon synkempää, pahuutta sen puhtaimmassa muodossa, jota viimeksi tulkitsi yhtä tehokkaasti, joskin huomattavasti rajoittuneemmin Kevin Spacey Se7enin (1995) John Doena. Winterbottom tuo taitavasti framille myös 1950-lukulaisen maailman lukuisine yksityiskohtineen, mutta miehellä on silti pokkaa muutamissa kohtauksissa siirtyillä miltei metaelokuvan puolelle. Aikakauden aistii elävästi ja musertava väkivalta tulee iholle Marcel Zyskindin taitavan kuvauksen ansiosta, jota Mags Arnoldin tehokas ja terävä editointi tukee komeasti. Thompsonin tulenarkoja romaaneita on tulkittu aiemminkin valkokankaalla: Vuonna 1972 ensi-iltansa sai Sam Peckinphin Pakotie (Getaway), joka oli väkivaltaisuudestaan riippumatta vesittety versio alkuperäisteoksesta sekä Stephen Frearsin tyly ja kikkailematon originaalille uskollinen Huijarit (The Grifters).

Casey Affleck on nasaalinarinoineen kuin luotu sheriffiksi helvetistä. Miehen ulkoinen habituskin palvelee kauempaa katsottuna normaalilta näyttävän ihmishirviön sielunmaisemaa, vaikka tuskin kaiken järjellisen tuolle puolen menevä roolityö tuokaan herralle palkintoja, sillä sen verran katharttinen esitys psykoottinen Lou Ford on.
Sulokkaat Jessica Alba ja Kate Hudson jakavat valkokangasajan suunnilleen puoliksi, molempien lunastaessa lupaukset rankan raskaissa rooleissa. Ned Beatty piirtää osuvan kuvan pikkukaupungin itseoikeutetusta mogulista, joka omasta mielestään on hyväntekijänä kaiken lain yläpuolella. Sivurooleissa piipahtavat myös Elias Koteas rotan haistavana lehtimiehenä, tv:n Mentalistina tutumpi Simon Baker juttua tutkivana liittovaltion miehenä sekä Bill Pullman rehvakkaana suuren maailman lainvartijana.

Joel Cadburyn ja Melissa Parmenterin score on tyylikästä ja tyyliteltyä tunnelmointia, joka tuo tapahtumat lähelle ja alleviivaa niiden koskettavuutta. Suurelta osaltaan akustisin soittimin esitetyt teemat vaikuttavat rauhallisuudellaan ja juuri niiden vastakohtainen asettelu isäntäelokuvan hirviömäisiin tapahtumiin luo erittäin toimivan kontrastin. Musaraidalla kuullaan toki myös aitoja asioita ja niiden esittäjiä: Yhtenä elokuvan pääteemoista voidaan pitää Texas Swingin kuninkaana pidetyn Spade Cooleyn hittibiisiä Shame on You, jonka mukaan liittäminen osoittaa ironian tajua sekin, Cooley kun hakkasi kännissä vaimonsa hengiltä ja päätyi vankilaan. Cooleyn lisäksi musaraidalla kuullaan myös Little Willie Johnia (Fever), Helen Forrestia (Baby Wont You Please Come Home), Charlie Feathersia (One Hand Loose) sekä kitaravirtuoosi Ray Coatesia (Texas Blues). Myös klassisella musiikilla on iso osansa The Killer Inside Men tunnelmassa, ja mukaan valitut Gustav Mahler (Symphony No.2 in C Minor ”Resurrection”), Gaetano Donzetti (Una Furtiva Lagrima oopperasta L'elisir d'amore) sekä Johan Strauss (Im Abendrot) täyttävät jokainen paikkansa juuri oikealla tavalla.

Yhteenveto
Vuoden rankimpia elokuvia, jota ei parane suositella herkille tai heikkohermoisille. Tappaja sisälläni on nimensä mukaisesti matka äärimmäiseen pimeyteen, hulluuden syövereihin, mistä ei ole paluuta kuin läpi helvetin tulen.