Ei liene liioiteltua väittää, että Leijonakuningas (1994) teki karhunpalveluksen 1990-luvun puolivälin jälkeen valmistuneille Disney-animaatioille. Tuo visuaalisesti komea ja tunneskaalaa harvinaisen kokonaisvaltaisesti ravisteleva moderni animaatioklassikko on se virstanpylväs, johon myöhempää Disney-tuotantoa tulee herkästi verrattua. Tähän epäkiitolliseen asemaan joutuu myös Tarzan (1999). Kuten odottaa saattaa, leffa perustuu löyhästi Edgar Rice Burroughsin (1875-1950) romaaniin. Samaiseen opukseen, josta esikuvansa ottivat myös lukuisat Tarzan-elokuvat 1900-luvun alkupuolelta lähtien.

Tarzan-animaation varsinaisesta käsikirjoituksesta vastaavat lukuisiiin Disney-produktioihin osallistuneet Tab Murphy, Bob Tzudiker ja Noni White. Ohjaajat Chris Buck ja Kevin Lima olivat vuosituhannen vaihteessa vielä jokseenkin untuvikkoja ohjaajina, vaikka Lima olikin ehtinyt parsia kokoon heikohkon Hessu Hopo -kohelluksen nimeltään A Goofy Movie (1995). Animaatiot sinänsä olivat kuitenkin molemmille tuttuja, olivathan he jo 1980-luvulta lähtien työskennelleet useiden Disney-piirrettyjen parissa muun muassa käsikirjoittajina ja animaattoreina. Elokuvan tuotannosta vastaa Bonnie Arnold, joka hankki kannuksensa tietokoneanimaation pioneereihin lukeutuvan Toy Storyn (1995) tuottajana.

Tarzan-elokuvassa kuultavat laulut on loihtinut vanha tuttu brittiherrasmies Phil Collins, jonka siirappisia viisuja on kuultu myös elokuvissa Karhuveljeni Koda (2003) ja suoraan videolevitykseen päätyneessä Tarzan II:ssa (2005). Mies sävellysten takana on alan virtuooseihin lukeutuva Mark Mancina, joka on säveltänyt elokuvamusiikkia 1980-luvun loppupuolelta saakka. Ääninäyttelijöinä on varsin nimekästä sakkia. Alkukantaisesti artikuloivan viidakon kuninkaan rooliin eläytyy Tony Goldwyn (mm. Viimeinen samurai, 2003) ja Janeksi Minnie Driver (mm. Good Will Hunting, 1997). Äänensä gorilloille antavat muiden muassa Glenn Close (Vaarallinen suhde, 1987) ja Lance Henriksen (Aliens, 1986). Etenkin sammuneeksi tähdeksi leimattu Henriksen tuntuu olevan erinomaisessa vedossa, sen verran brutaalin eläimellistä murahtelua heppu ilmoille kajauttaa.

Elokuvan komeasta visuaalisesta ilmeestä on paljolti kiittäminen edistyksellistä Deep canvas -tekniikkaa, jota Disney käytti ensi kertaa nimenomaan Tarzan-leffassa. Tekniikka mahdollistaa kaksiuloitteisten, käsinpiirrettyjen hahmojen yhdistämisen saumattomasti täysin kolmiuloitteiseen ympäristöön. Vanhaa ja uutta tekniikka naittava animaatio näyttää tuoreelta, mutta silti perinteikkäältä.

Leffassa on lukuisia lainauksia Johnny Weissmullerin Tarzan-elokuvista, kuten kaikkien tuntema "Me Tarzan, you Jane" -kohtaus, mutta käsikirjoitusta on myös muokattu rankalla kädellä, jotta se olisi aiempaa sympaattisempi ja lapsiystävällisempi. Käsikirjoittajien ratkaisut ovatkin valtaosin perusteltuja. Romaanissa Tarzanin vanhemmat surmaa isoluinen Kerchak-gorilla, mutta animaatiossa verenhimoinen gorilla vaihtuu inhaan kissapetoon sillä perusteella, etteivät gorillat ole tutkimusten mukaan oikeasti niin aggressiivisia. Tarzan on verraten vauhdikas ja aika ajoin pelottavakin elokuva. Pläjäykselle asetettu 7 vuoden ikäraja ei ole liioittelua, sillä se sisältää lukuisia voimakkaita kohtauksia päälleliimatulta vaikuttavan kuhertelun ja lupsakan hassuttelun vastapainona.

Suhtauduin Tarzanin animaatiosovitukseen ennakolta hyvinkin skeptisesti, koska Burroughsin luoman tarinan orjallinen noudattaminen ei olisi todennäköisesti johtanut kovinkaan onnistuneeseen, vai pitäisikö sanoa disneymäiseen, lopputulokseen. Käsikirjoittajien oli tehtävä valintoja, jotka palvelisivat nimenomaan piirroselokuvaa ja sen kohderyhmää; tämä tapahtuu tietenkin realismin ja autenttisuuden kustannuksella, mutta tehdyt ratkaisut vaikuttavat viihteellisyyden nimissä oikeilta. Leffassa seurataan Tarzanin kasvua piskuisesta sinappikoneesta salskeaksi nuoreksi mieheksi. Hauskimmillaan leffa on Tarzan-hahmon ollessa vekkuli pikkupoika. Elokuvan kestäessä hahmon hellyyttävät kasvonpiirteet muuttuvat ridgeforrestermaisen jykevään leukaan ja Rapalan sponsoroimat siimakäsivarret Iso-Arskan muskeleihin. Ei näin.

Disney-piirretyille leimallista hupaisaa veijariparivaljakkoa ei Tarzanin hahmogalleriasta löydy, mikä on lievä pettymys. Naiivit vitsit ja varsin pidättyväiseltä vaikuttava tilannekomiikka ovat selvästi suunnattu perheen pienimmille, jotka nauravat katketakseen, jos liaanin päässä viilettävä apinamies iskeytyy päin puuta. Ihmishahmot (Jane, tämän isä Porter sekä gorilloja metsästävä Clayton) näyttelevät elokuvassa vähän liiankin keskeisiä rooleja, ottaen huomioon, että hahmot ovat tylsiä luonnekarikatyyrejä. Tarzanin ottoäiti, Kala-gorilla, on sympaattinen hahmo, jonka äidillistä lempeyttä katsoessaan tulee pakottava tarve soittaa omalle äidille ja kysellä kuulumisia. Gorillalaumaa rautaisella otteellaan johtava urosgorilla Kerchak tuo leffaan sopivasti jännitettä ja machoenergiaa.

Kuva
Kuva (anamorfinen 1.66:1) on komeaa katseltavaa; se on terävä ja rauhallinen, eikä kohinaa tai pakkausvirheitä esiinny käytännössä lainkaan. Vielä kun tähän ynnätään poikkeuksellisen laaja väripaletti ja mainio mustan taso, niin voi hyvällä syyllä puhua referenssitasoa lähentelevästä kuvasta. Visuaalisesti häikäisevään elokuvaan voi näin ollen uppoutua kokonaisvaltaisesti.

Ääni
Elokuva sisältää ääniraidan (Dolby Digital 5.1) neljällä eri kielellä: englanniksi, suomeksi, ruotsiksi ja islanniksi. Disney-julkaisuille tyypilliseen tapaan ääniraita on teknisesti korkeatasoinen, mutta samalla myös riskittömällä tavalla neutraali kuuntelukokemus. Viidakko on miljöönä sellainen, että sen luulisi tarjoavan ääniraidan miksaajalle todellisen näyttöpaikan. Miksaus ei kuitenkaan säväytä, vaan jättää kuulijan kylmäksi. Äänet painottuvat etukanaviin surround-kanavien kustannuksella. Myös subwoofer on alityöllistetty. Toisaalta dialogi kuuluu kaikin puolin moitteettomasti, samoin kuin leffan musiikki sekä Collinsin pehmeästi soljuvat, mutta itseään toistavat poprallit.

Lisämateriaali
Julkaisu sisältää kaksi levyä, joista toinen on pyhitetty yksinomaan lisämateriaalille. Kaikki lisämateriaali on tekstitetty. Levy 1 pitää sisällään kommenttiraidan, jossa äänessä ovat molemmat ohjaajat sekä tuottaja Arnold. Se sisältää vain kourallisen triviaa, mutta kahmalokaupalla itsestäänselvyyksien alleviivaamista. Levyltä löytyy myös muutama poistettu kohtaus esittelyineen. Kohtauksista suurimman vaikutuksen teki vaihtoehtoinen alku, joka lienee ollut liian raaka päätyäkseen lopulliseen versioon. DVD sisältää myös kolme Phil Collinsin musiikkivideota (You'll Be In My Heart, Strangers Like Me ja Trashin' The Camp), joista jälkimmäisen vesittää N'Sync -poikakuoron epämieluisa läsnäolo. Musiikkielämyksestä toipuminen on hyvä aloittaa pelaamalla levyltä löytyviä pelejä, joissa kerätään muun muassa banaaneja ja väistellään ansoja.

Levy 2 sisältää laajan, joskin ikävällä tavalla pirstaleisen kulissien takana -kokonaisuuden. Asiakokonaisuuksien jakaminen yhä pienempiin lohkoihin rampauttaa aiheiden käsittelyn pikaisiksi ja toisistaan irrallisiksi katsauksiksi. Leffaprojektin eteneminen ideoinnista suunnitteluvaiheeseen olisi ollut mitä mielenkiintoisinta katsottavaa, mutta lyhytkestoinen ekstrakollaasi tekee pikemminkin vihaiseksi kuin onnelliseksi. Tarzan-elokuvassa kuultavaan musiikkiin ja sen säveltämiseen paneudutaan niin ikään sangen ylimalkaisesti, jo muutenkin aneemisen osion jakautuessa muutamaan pariminuuttiseen töksäytykseen.

Äärimmäiseen asti tiivistetysti käsitellään niinkin tärkeät aiheet kuin tarina sekä siirtymä kuvakäsikirjoituksesta elokuvaksi. Leffan hahmot esitellään puolestaan varsin laajasti; katsoja tutustutetaan kunkin hahmon luomiseen ja suunnitteluun lopulliseen muotoonsa. Myös animaation tuotantoon on pureuduttu kiitettävän syvällisesti, ja se onkin lisämateriaalikiekon parasta antia. Käsiteltäviä aihealueita ovat muun muassa luonnokset, värit, taustat, Deep canvas -menetelmä sekä tuotannon etenemisvaiheet.

Yhteenveto
Tarzan on oiva valinta vauhdikkaan piirroselokuvan ystäville. Alkuperäisen Tarzanin ystäville rohkeasti omia polkujaan kulkeva animaatio voi olla tapauksesta riippuen joko taivas tai helvetti. Visuaalisesti elokuva edustaa Disneyn parhaimmistoa, mutta tarina on muutamaa koskettavaa tai jännittävää kohtausta lukuun ottamatta hieman torso. Se ei ole myöskään yhtä hauska kuin moni muu Disney-elokuva. Korkeatasoinen animointi ja silmiä hivelevät taustat kompensoivat jossain määrin leffan sisällöllisiä puutteita.

DVD-julkaisu on erinomaisen laadukas niin kuvan kuin äänenkin osalta. Lisämateriaalia on kosolti tarjolla, mutta etenkin kulissien takaisen materiaalin jaottelu lukuisten alaotsakkeiden alle tekee ekstrojen läpikäymisestä varsin piinaavan kokemuksen. Special edition -versio ei tarjoa niin paljon lisäarvoa yksilevyiseen perusversioon nähden, että julkaisun päivittäminen olisi tarpeellista.