Elokuva
Alunperin Monty Python -ryhmän ainoana amerikkalaisena jäsenenä tunnetuksi tullut Terry Gilliam on onnistunut luomaan alusta lähtien mielenkiintoisen elokuvaohjaajauran. Gilliam-elokuvasta on muodostonut jo tietynlainen brändi, jonka avulla katsoja osaa odottaa odottamatonta. Ohjaaja on aina venyttänyt todellisuuden kuvaamista äärimmilleen ja taiteillut useasti realismin ja fantasian välimaastossa. Miehen tuorein ohjaustyö, Tideland (2005), on jälleen kerran alusta loppuun tunnistettavaa, mutta silti tarpeeksi tuntematonta Gilliamia. Elokuva kertoo lapsuuden lopusta ja viattomuudesta sekä lasten kyvystä selviytyä järkyttävistä asioista. Tidelandista puhuttaessa ollaan usein nostettu esiin Guillermo del Toron ohjaama Pan's Labyrinth (2006). Vaikka elokuvien teemat ovat keskenään samantapaisia, on Tidelandin toteutus tyystin erilainen.

Jodelle Ferlandin häkellyttävällä autenttisuudella tulkitsema 10-vuotias Jeliza-Rose matkustaa keskelle preeriaa isänsä lapsuudenkotiin. Jeliza-Rosen isä on parhaat päivänsä aikoja sitten nähnyt rock-muusikko, jolla on vähemmän tolkkua elämänmenosta kuin 10-vuotiaalla tyttärellään. Jeliza-Rose pitää enemmän huolta isästään kuin tämä hänestä, ja iltaisin tyttö valmistelee hourailevalle holhoojalleen heroiinipiikin tämän irtautuessa toistuvasti ”lomailemaan sinne, missä unet tehdään”. Ensimmäisenä yönä lapsuudenkodissaan isä ei kuitenkaan enää palaa lomaltaan, vaan jää mätänemään päiväkausiksi olohuoneen nojatuoliin. Yksin jäänyt Jeliza-Rose joutuu turvautumaan rajattomaan mielikuvitukseensa pystyäkseen selviytymään tapahtuneesta ja tulevista koettelemuksista.

Kun Terry Gilliamin vanha Python-kaveri Michael Palin näki elokuvan ensimmäistä kertaa, hän totesi Terrylle, että Tideland on joko hänen huonoin tai paras elokuvansa. Tämä kertoo paljon teoksen aiheuttamasta vaikutuksesta. Elokuva on samanaikaisesti koskettavan kaunis ja shokeeraavan järkyttävä. Luotaantyöntävä karmivuus ei pysty rikkomaan hypnotisoitua tilaa, sillä Gilliam pitää katsojan tiukassa remmissä ja naulaa kädet lekalla käsinojiin kiinni. Tideland on elokuva, josta kaikki eivät välttämättä pidä. Se on elokuva, jota jotkut saattavat jopa vihata, mutta sen voimakkuus piilee juuri kyvyssä herättää vahvoja tunteita ja ajatuksia, jotka kummittelevat päässä vielä päivienkin päästä.

Pohjimmiltaan elokuva kertoo lapsuudesta ja sen hitaasti, mutta varmasti lähenevästä lopusta. Etusijalle nousee myös lasten tapa sulkea vaikeat asiat elämästään ja käsitellä niitä mielikuvituksen kautta. Jeliza-Rosen ainoat ystävät ovat neljä nuken päätä, joita hän kantaa jatkuvasti mukanaan ja joiden kanssa hän käy keskusteluja. Jokaisella päällä on oma persoonallisuutensa ja yhdessä nämä muodostavat Jeliza-Rosen oman persoonallisuuden. Hän poimii mielikuvitusystäviltään eri piirteitä kulloisen tilanteen vaatimalla tavalla. Hän ei itse ikinä myönnä pelkäävänsä, mutta yksi hänen nukenpäistään on alati peloissaan. Vaikka elokuva käsittelee osittain järkyttäviä asioita ja tapahtumia, onnistuu Jeliza-Rose selviytymään näistä omalla tavallaan kerta toisensa jälkeen, ja usein vielä hymy kasvoillaan. Gilliam halusikin teoksellaan muuttaa median vaalimaa käsitystä lapsista uhreina. Gilliamin Jeliza-Rose on selviytyjä. Korkealta tippuessaan hän pomppaa aina takaisin paikalleen. Aina löytyy jokin paikka, jonne paeta. Aina löytyy jokin selitys, mikä pystyy viiltämään valoa varjoihin. Aina voi nauraa.

Tideland perustuu Mitch Cullinin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Kirjassa Jeliza-Rose on 12-vuotias, mutta Gilliam ei pystynyt löytämään rooliin samanikäistä tyttöä, joka ei olisi menettänyt vielä viattomuuttaan maailmalle, joten hän päätyi alle 10-vuotiaaseen Jodelle Ferlandiin. Ferland onkin vaativassa pääroolissaan kertakaikkisen mahtava. Nuori näyttelijätär tuo roolisuorituksessaan upeasti esille lapsuuden pieniä spontaaneja piirteitä: viattomuutta, avoimuutta ja läpi surujen kestävää kirkassilmäisyyttä. Gilliamin omien sanojen mukaan Ferlandia ei tarvinnut paljoa ohjata, sillä 64-vuotiaan miehen ei kuulemma kannata yrittää selittää alle 10-vuotiaalle tytölle, miten näytellä ikäistään. Jeliza-Rosen isän roolissa nähdään lähes aina mainio Jeff Bridges, jonka leuanvääntelyä ei valitettavasti ehdi kauaa katselemaan, miehen röhöttäessä suurimman osan ajasta elottomana nojatuolissaan. Muissa merkittävissä osissa nähdään Jennifer Tilly, Janet McTeer ja Brendan Fletcher, jotka kaikki tekevät erinomaista työtä omituisissa rooleissaan.

Gilliamin visuaalisuus on Tidelandissa jälleen kerran huippuluokkaa. Ohjaaja leikittelee päähenkilön luomalla fantasiamaailmalla ja kipeällä todellisuudella. Samaa kaksiajakoisuutta löytyy myös ulkona vellovien heinäpeltojen vapaudessa ja sisätilojen klaustrofobisessa karmivuudessa. Lähes kolmannes elokuvasta on kuvattu vinoin otoksin, mutta Gilliam käyttää tätä taidokkaasti hyödyksi huikeissa sommitelmissaan, eivätkä omalaatuiset kuvakulmat ajaudu missään vaiheessa turhanpäiväiseksi keikkumiseksi. Tideland on alusta loppuun tarkasti suunniteltu ja toteutettu teos, joka on vahvasta ja tunnistettavasta Gilliam-leimastaan huolimatta jotain täysin ennennäkemätöntä. Elokuva pitää katsojaa koko kestonsa ajan alati tiukentuvassa kuristusotteessa ja lopputekstien rullatessa olo on hengästyneen hämmentynyt. Terry Gilliamin elokuvien pisteytys on miltei aina vaikeaa, sillä ne antavat usein katsojalle vain sen, minkä tämä on halukas ottamaan. Tideland ei tee tähän poikkeusta. 

Tekniikka
DVD:n anamorfinen kuva (2.35:1) on kaikin puolin varsin laadukas. Gilliamin luoma räikeä, mutta haaleahko maailma toistuu hienosti. Ainoat miinukset tulevat aidon mustan puutteesta muutamasta kohtaa sekä lievähkö rakeisuus, joka nostaan silloin tällöin päätään tarkkasilmäisille. Kokonaisuudessaan kuva on kuitenkin laadultaan mainio. Dolby Digital 5.1 -ääniraita toistaa niin ikään mallikkaasti elokuvan omituisuudet ja monikanavamiksaus nostaa kiitettävästi painostavaa tunnelmaa.

Lisämateriaali
Lisämateriaalia levyltä löytyy jonkin verran, mutta useimmat niistä ovat harmillisen pieniä pätkiä. Ennen elokuvaa on mahdollisuus katsoa Gilliamin esipuhe, joka antaa hyvän kuvan siitä, millä asenteella Tidelandia kannattaa lähteä katsomaan. Mainiolla kommenttiraidalla äänessä ovat Gilliam sekä elokuvan käsikirjoittaja Tony Grisoni. Sanailu on elävää, hauskaa ja mielenkiintoista, miesten tarttuessa kaikenlaisiin elokuvan tekemiseen liittyviin yksityiskohtiin.

Poistettuja kohtauksia löytyy neljän minuutin edestä. Kohtauksien päällä Gilliam kertoo niiden taustasta ja syistä, jotka johtivat leikkaamiseen. Green Screen -pätkä (4 min.) esittelee ohjaajan kommentein elokuvan erikoistehosteita. Gilliamin haastattelu (14 min.) on varsin mielenkiintoista kuunneltavaa miehen kertoessa elokuvaan liittyvistä ajatuksista, teemoista ja yleisestä toteutuksesta, mutta paremman kuvan näistä asioista saa toki kommenttiraidalta. Tuottaja Jeremy Thomasin haastattelu (10 min.) taas tähdentää itse projektin etenemiseen liittyviä asioita. Kulissien takana -kooste (5 min.) on harmillisen lyhyt ja perinteinen vilkaisu elokuvan tekoon, jossa muutaman sanan pääsevät sanomaan myös päänäyttelijät. Lisäksi levyltä löytyy elokuvan teatteritraileri. 

Yhteenveto
Terry Gilliamin Tideland on todellinen vedenjakaja ja tulee varmasti säilymään yhtenä miehen uran kiisteiltyimpänä teoksena. Omaperäinen, koskettava ja järkyttävä elokuva on taidolla kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Vaikkei elokuvasta pitäisikään, yksi asia on kuitenkin varma - Tideland tulee herättämään ajatuksia.