Elokuva

Clarence Worley (Christian Slater) on suhteellisen "jalat maassa"-kaveri. Hän on Elvis-fani, diggaa kungfu-leffoja, Sonny Chibaa, Partridge Familya ja Mickey Rourkea. Hän pitää myös piirakan syömisestä, sekä sokerista kahvissaan. Clarence tekee duunia kurjalla palkalla pienessä sarjakuvaliikkeessä. Syntymäpäivänään hänellä on tapana mennä leffaan ja tällä kertaa Clarencen synttärileffaksi osui Sonny Chiban Street Fighter-trilogia. Elokuvanäytöksessä hän törmää elämänsä naiseen, Alabama Whitmaniin (Patricia Arquette).

Naisella on samat kiinnostuksen kohteet (paitsi Partridge Family), mutta hän on puhelintyttö, jonka Clarencen pomo oli ostanut miehelle synttärilahjaksi yhdeksi illaksi. Tuo ilta oli kuitenkin molemmille enemmän kuin ainutlaatuista. Clarence ja Alabama päättävät mennä naimisiin. Siinä sivussa Clarence ja hänen omanatuntonaan toimiva Elvis (Val Kilmer) päättävät palauttaa Alabaman elämän raiteilleen menneisyydestä nykyisyyteen aloittaen tämän entisestä parittajasta Drexlistä (Gary Oldman), joka kuvittelee olevansa musta. Lopulta pariskunta päätyy Hollywoodin laidalle ison huumelastin kanssa tarkoituksenaan myydä satsi kerralla hyvällä hinnalla.

Tony Scottin vuonna 1993 ohjaama ja Quentin Tarantinon käsikirjoittama (käsikirjoitus valmistui jo vuonna 1987) elokuva on ainutkertainen rakkauselokuva (selkämyksen K18-merkintä voisi antaa olettaa muuta) kahden sielun pyyteettömästä rakkaudesta toisiaan kohtaan. Ei mitenkään erikoista, mutta ne tilanteet joita Slaterin ja Arquetten roolihahmot joutuvat kohtaamaan matkallaan tekevät siitä erikoisen. Scottin True Romance on vähintäänkin erikoinen ilmestys Top Gunin ja Beverly Hills Cop 2:n tehneen miehen meriittilistalla, mutta omien sanojensa mukaan hän rakastui käsikirjoitukseen täysin, sillä Tarantinon tapa tehdä jotain valtavirrasta poikkeavaa oli ainutlaatuista. Scott myös kunnioitti Tarantinon tapaa eläytyä täysin rakastamiinsa elokuviin ja niiden luomiin tarinoihin, tämä näkyy myös elokuvassa Clarencen roolihahmon kautta. Kaikki kunnia myös loisteliaalle ohjaukselle, joka tuo mainiolla tavalla esiin Tarantinon käsikirjoitusta.

True Romancen käsikirjoituksen perusta lienee alunperin Roger Avaryn varhaisessa The Open Road -käsikirjoitusprojektissa. Avary antoi käsikirjoituksensa Quentinin käyttöön ja tämä laajensi tarinan kahdeksi erilliseksi käsikirjoitukseksi (True Romance ja Natural Born Killers). Ehkä tästä syystä Scott ja tuottajaporras kutsuivat Avaryn muokkaamaan käsikirjoitusta haluamaansa suuntaan - Avary tunsi tarinan parhaiten. Ja vaikkakin pääpiirteittäin tarinassa on säilytetty Quentinin perusjuoni niin muokkaukset koskivat tarinan ja dialogin lyhentämistä ja sitten myös elokuvan lopun muuttamista täysin - tästä Tarantino ei pitänyt laisinkaan, sillä hänen loppunsa käsikirjoituksessa oli huomattavasti synkempi ja siinä olisi ollut jatkumoa Reservoir Dogs-elokuvaan (muistattehan kenestä Harvey Keitelin esittämä Mr.White puhuu Joelle tämän toimistossa?). True Romancessa oli mukana myös sittemmin Tarantinon tavaramerkiksi muodostunutta epäkronologista tarinankerrontaa, mutta muokkausvaiheessa se muutettiin nykyiseen muotoonsa.

Näyttelijät leffassa ovat kyllä parasta Hollywoodin A-luokkaa. Elokuvassa esiintyvä pääpari Christian Slater ja Patricia Arquette ovat aivan omaa luokkaansa ja heidän henkilöhahmojensa välillä liekehtivä kemia toimii. Elokuvassa on mukana myös uskomaton kaarti sivuosanäyttelijöitä; Val Kilmer näyttelee Clarencen Elvis-omatuntona yhtä lyhytkestoista sivuroolia, mutta tekee sen kuitenkin hyvällä ammattitaidolla. Myös Tarantinon korkealle arvostama Samuel L. Jackson (Pulp Fictionin Jules Winnfield ja Jackie Brownin Ordell Robbie) on mukana yhdessä kohtauksessa, joka jää vielä lyhyemmäksi kuin Kilmerin Elvis-rooli. Mukana on myös pari nykyajan supertähteä, jotka tuolloin vasta olivat singahtaneet mukaan Hollywoodin tähtitaivaalle; Clarencen lapsuudenystävää Dick Ritchietä esittävä Michael Rapaport ja tämän sikailevaa ja sekoilevaa pilviveikkokämppistä, Floydiä näyttelevä Brad Pitt.

Elokuvan mieleenpainuvimmat roolisuoritukset tulevat kyllä eläviltä legendoilta. Clarencen isän, Clifford Worleyn (Dennis Hopper) kohtaaminen sisilialaissyntyisen gansterin Vincenzo Coccottin (Christopher Walken) on yksi elokuvan mahtavimpia kohtauksia, joka elää ikuisesti niiden mielissä jotka leffan ovat nähneet. Kohtaus antaa myös ilmi Walkenin todella erikoista äänenpainotusta, josta eräs amerikkalainen talk-show juontaja jaksaa aina muistuttaa Walkenista puhuttaessa. Elokuvan kahta yli-innokasta huumekyttää näyttelevät Tom Sizemore (tuttu mm. Black Hawk Down-elokuvasta) ja Chris Penn (Reservoir Dogsin Nice Guy Eddie). Palkkatappajan roolissa kunnostautuu Sopranos-sarjasta tuttu James Gandolfini (useita kiloja kevyempänä kuin nykyisissä rooleissaan). Muissa rooleissa nähdään mm. hauskat Bronson Pinchott ja Saul Rubinek.

Quentin Tarantino on itsekin myöntänyt, että Clarencen hahmo on hänen eräänlainen alter egonsa. Mies jollainen hän saattaisi olla vastaavassa maailmassa ja tilanteessa. Muutenkin elokuvan alku on kuin mini-läpileikkaus Tarantinon tuon aikaisesta Video Archives-videovuokraamon ajoista. Kaikki ne puheet sarjakuvaliikkeen pomosta, elokuvista ja elämästä yleensäkin ovat kuin suoraan Quentinin ja hänen VA-ystäviensä 1980-luvun elämänvaiheista.

Itse julkaisu on teknisesti todella hyvää tasoa aina hienoa koteloa myöten. Elokuvaa Suomessa levittää Vaasalainen Future Film, joka parantaa julkaisujensa laatua kuin sika juoksuaan. Firma on nykyään tunnettu erittäin laadukkaista ja lähes kulttuuritekomaisista julkaisuista kuten esimerkiksi mainetta niittäneellä Tati-kokoelmalla.

Kuva

2.35:1 -suhteessa esitetty kuva on varsin hyvälaatuinen. Perussiirtoa on terästetty kevyellä restauroinnillla, mikä onkin tämäntasoiselle julkaisulle paikallaan. Elokuvan värit ja valomaailma ovat tasoltaan varsin vaihtelevia muuttuen pirteistä ja todella valoisista paikoin utuisiin ja sumuisiin maisemiin.

Kovin moni nykyajan DVD-elokuvista kärsii kuvakohinasta, eikä True Romance valitettavasti tee poikkeusta. Aika ei ole kohdellut alkuperäismateriaalia kovin mairittelevasti, sillä kuvassa saattaa sekunnin murto-osan aikana vilahtaa negatiiviin jääneitä roskia, jota restauroinnilla ei ole saatu poistettua. Pienet virheet kuvassa ovat kuitenkin suhteelliset minimissä, eivätkä haittaa normaalikatselua. Toisaalta kuvanlaatu välittää osaltaan sitä 80-luvun fiilistelyä, jota leffa on pullollaan. Täysin vastakkaisena huomiona lisämateriaalin kuvanlaatu on ala-arvoinen.

Ääni

Erityistä kiitosta ansaitse levylle loisteliaasti masteroidut ääniraitat. Dolby Digital 5.1 on jo erittäin loistelias ääniraita, mutta todelliset mittasuhteet elokuvan epätavalliset tilanteet ja paikat saavuttavat vasta DTS-raidalla, joka on ääniltään huomattavasti 5.1:stä dynaamisempaa.

Soundtrack on tunnelmaltaan täysi kymppi, tosin säveltäjänero Hans Zimmerin nykytuotantoon tottuneet voivat hiukan pettyä, sillä elokuvassa on lähinnä vain pari pääteemaa ja kaikki muu leffan ääniraitaan onkin sitten johdettu siitä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että läpi elokuvan soiva, hieman veijarimainen, rakkausteema on erittäin mainiota kuunneltavaa katsomisen ohessa.

Lisämateriaali

Suurin osa elokuvan lisämateriaalista on jaettu julkaisun kakkoslevylle. Ykköslevyltä löytyy ainoastaan teatteritraileri (2m36s) ja peräti kahdeksan kuvan kuvagalleria. Kakkoslevyn ns. päälisuke on featurette (7m54s), joka kertoo hiukan elokuvasta ja sen tekemisestä muutaman haastattelun ja leffapätkän voimalla.

Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin lyhyet haastattelut, joita levyltä löytyy 5 kappaletta. Haastateltavat ovat ohjaaja Tony Scott (4m16s), Christian Slater (1m48s), Patricia Arquette (1m57s), Dennis Hopper (1m44s) ja Gary Oldman (2m57s). Osa haastatteluista on napattu lähes suoraan Featurette-extrasta. Tony Scottin ja Hopperin haastattelupätkissä puhutaan myös Quentin Tarantinosta ja käsikirjoituksen luonteesta.

B-Roll (2m18s) ja Soundbites (1:38) ovat lähestulkoon saman aisia, sillä molemmissa on kaksi samaa kohtausta, joiden kuvausta esitellään varsinaisen leffakuvauskameran "ulkopuolelta". B-Roll sisältää 3 kohtausta ja Soundbites 2. TV-Clips -extra sisältää 7 kohtausta elokuvasta. En kyllä ymmärrä, miksi ne ovat nimen TV-Clips alla, mutta ainakin ne ovat leffan parhaimpia kohtauksia allekirjoittaneen mielestä. Hieman outoa oli mahdollisuus katsoa TV-Clipsit erikseen, jolloin soittimeni kuitenkin toisti sittenkin kaikki kohtaukset putkeen aloittaen itsetehdystä valinnasta. Cafe, Elvis, Clarence vs. Drexel, Phone-booth love, The anti-christ, Don't Condescend Me ja Elevator -kohtauksien yhteispituudeksi tulee 12 minuuttia ja 45 sekunttia.

Lisämateriaalin kuva -ja ääni ei paljoa silmiä saatika korvia hivele. Kuin suoraan virttyneeltä videonauhalta napatut extrat soivat näinnäisesti 2.0 Dolby Digital muodossa ilman mitään ihmeempiä hienouksia ja kuvan laatu ei todellakaan paljoa huonosta videonauhakopiosta eroa.

Yhteenveto

Quentin Tarantino-fanit saavat elokuvasta irti enemmän kuin muut. Tavallinen ja satunnaisesti elokuvia hankkiva kuluttaja saattaa pitää elokuvaa vain yhtenä monista toimintaelokuvista. Leffan kasarifiilis tekee siitä helposti yhden monista sen ajan roskaleffoista. Jos et aikaisemmin ole Tarantinon elokuviin tutustunut, niin True Romance ei välttämättä ole se parhain mahdollinen vaihtoehto aloittaa tutustumiskierrosta. Jos kuitenkin päätät toisin, ehdotan ennakkoluulotonta suhtautumista elokuvan esittämään maailmaan, sillä tässä leffassa ei ole tavanomaista Hollywood-melskettä. True Romance on yhdistelmä väkivaltaa sekä rakkauselokuvaa, jossa pyyteetön ja todellinen rakkaus paljastaa karvansa.

Elokuva on onnistunut kuvaus eräänlaisesta käsikirjoittajansa alter egosta, miehestä, jonka tavoin Tarantino voisi käyttäytyä samankaltaisissa tilanteissa. Vaikka elokuva elääkin ikuisesti Quentin Tarantinon nimeä kantaen, ei unohdeta itse elokuvan ohjaajaa, Tony Scottia. True Romance erottuu Scottin tuotannosta ja onhan mies joskus sanonut elokuvan olevan hänen parhaansa, jos se ei olisi rahasta kiinni.