Elokuva
Harvoin tulee eteen elokuvia, joita olisi yhtä vaikeata katsoa, kuin United 93:a. Sekä meillä, että varsinkin rapakon takana runsaasti kehuja kerännyt Paul Greengrassin 9/11 –elokuva on nimittäin todella harvinainen teos uskomattoman tunnelatauksensa vuoksi. Tarinan tunnemme jo aikaisemmin ilmestyneestä Flight 93 –tv-elokuvasta: kun 11.9.2001 kolme konetta lennettiin tuhoisasti kohteisiinsa, ei neljäs kaapattu kone koskaan. osunut omaan määränpäähänsä, Valkoiseen taloon. Mitä siis tapahtui tuon lennon aikana? Lennolla olleiden matkustajien soittamista puheluista on voitu päätellä, että matkustajat ovat hyökänneet koneen ohjaamoon, ja pakottaneet terroristit luopumaan aiheestaan. Traagisesta lopustaan huolimatta – tai juuri sen takia – on aihe siis täydellistä juoniainesta elokuvalle.

Greengrass aloittaa elokuvansa rauhallisesti. Ensimmäiseen tuntiin ei itse lennolla 93 tapahdu mitään, vaan katsojat seuraavat usean eri lennonjohdon ja armeijan tukikohdan kanssa, kuinka yksi toisensa perään lentoja kaapataan Yhdysvaltojen yllä. Ensin kaappauksiin pienellä varauksella suhtautuvat lennonjohtojen valvojat joutuvat kertarysäyksellä paniikkiin, kun ensimmäinen kone osuu World Trade Centeriin: kaaos on valmis. Samaan aikaan tästä täysin tietämättömät matkustajat lentävät United Airlinesin lennolla vailla huolenhäivää. Kaikki muuttuu, kun kolme miestä hyppää koneen etuosaan, puukottaa miestä kaulaan, ja paljastaa pommin, joka heillä on mukanaan; kone on kaapattu.

Elokuva, jonka loppu on tiedossa, on aina oma tapauksensa. Esimerkiksi Gus van Santin Elephantissa katsoja ei joudu ahdistuksen valtaan ohjaajan rauhallisen kerrontatyylin takia. Tilanne on täysin toinen United 93:ssa: Greengrass hallitsee kaoottisuuden ja paniikintunteen synnyttämisen suorastaan ilmiömäisesti, ja samaan aikaan katsoja minuutti minuutilta vaipuu syvempään ahdistukseen. Yhtä ahdistavaa ja tunnevahvaa loppua ei allekirjoittanut muista nähneensä sitten Peter Weirin Gallipolin.

Näyttelijöistä ei voi oikeastaan sanoa mitään, sillä en muista nähneeni yhtään näyttelijää; ainoastaan normaaleja ihmisiä. Flight 93:ssa tuntemattomien (lue osaamattomien) näyttelijöiden käyttö ei toiminut, mutta Unitedissa asiat ovat täysin päälaellaan. Suurien tähtien käyttö olisi ollut ehdottomasti virhe, kun pyritään luomaan mahdollisimman uskottavaa ja samaistuttavaa elokuvaa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin ohjaaja Greengrassille. Hän onnistuu kuljettamaan tarinaa eteenpäin kiihtyvällä tempolla, tuoden jatkuvasti mukaan uusia nyansseja. Ennen kaikkea hänen tyylinsä kuvata käsivarakameralla toimii erinomaisesti. Tämähän on tuttua jo miehen aiemmasta teoksesta, erinomaisesta Verisestä sunnuntaista, joka on oikeastaan sisarteos United 93:lle. Juuri tällä hetkellä olisi vaikea kuvitella toista ohjaajaa hänen paikalleen.

United 93 on tasapainoinen ja tunteellisesti vahva teos, joka ei ole suotta kerännyt kehuja ympäri maailman. On helppo kuvitella, kuinka paljon enemmän tunteita elokuva on herättänyt Yhdysvalloissa, etenkin uhrien omaisten perheessä, sillä Suomessa tapahtumat television kautta kokenut nassikkakin saa kuivata silmiään lopputekstien ilmestyessä.

Tekniikka
Anamorfinen (2.35:1) kuva on moitteeton. Kuva on kirkas ja roskaton. Myöskään D.D. 5.1 –ääniraidasta ei löydä juurikaan virheitä. Kaiutttimista toistuvat kirkkaasti sekä dialogit, että bassokaiuttimen kautta toistuvat useat lyömäsoittimien tuomat kumut.

Lisämateriaali
Kommenttiraidalla voi kuulla ohjaaja Paul Greengrassia, joka paneutuu kiitettävästi asiaansa. Hän kertoo usein elokuvan kuvauksien lisäksi ajatuksiaan 9/11 –tapahtumista laajemmassa skaalassa. Myöskään näyttelijöiden aitous ei jää kummastuttamaan: Greengrass kertoo käyttäneensä useissa rooleissa juuri niitä ihmisiä, jotka olivat todistamassa koneen kidnappausta esimerkiksi lennonjohdossa.

Dokumenttina nähdään puolestaan erinomainen United 93: The families and the film, joka hakkaa kevyesti monen muun lätyn making of –dokumentit. Noin tunnin mittaisessa sessiossa useiden uhrien perheenjäsenet kertovat koskettavasti ajatuksiaan, kuinka tämän elokuvan tekeminen vaikuttaa heidän elämäänsä, tavaten myös heille läheisten ihmisten näyttelijöitä. Todellinen lisämateriaali, jonka jälkeen ei jää kaipaamaan minkäänlaista lisätietoa elokuvan teosta. Kolmantena ekstrana voi lukea Memory fileja, lyhyitä uhreista kertovia tekstejä.

Yhteenveto
Paul Greengrass osoittaa jälleen kerran United 93:lla, että hänet voisi laittaa puikkoihin jokaisesta historiallisesta tragediasta kertovaan elokuvaan. Aivan kuin Verinen sunnuntai, ei United 93:kaan tee tapahtumista siirappisia, vaan kuvaa tapahtumat tarkasti, mutta silti kovin koskettavasti. United 93 on elokuva, joka nostaa palan kurkkuun ja jättää sen sinne pidemmäksi aikaa.