Elokuva
Lähi-itä, nykyhetki. Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n ketterä kenttäoperaattori, nuori, energinen ja parempaan tulevaisuuteen luottava Roger Ferris (Leonardo DiCaprio), jahtaa suurvaltaa ja maailmanrauhaa uhkaavia pahantekijöitä ympäri maailmaa. Kun Ferris saa vainun Jordaniasta käsin toimivasta terroristijohtajasta, hän punoo monimutkaisen hämäysoperaation soluttaakseen oman miehensä runsaasti tihua tehneen organisaation sisäpiiriin. Patteripupuna joka paikkaan sinkoilevan Ferrisin taustalla naruja vetelee agentuurin veteraani Ed Hoffman (Russell Crowe), joka lupaa keikkaan rajattomasti tiedustelupalvelun resursseja käyttöön.

Nopeasti Ferris kuitenkin huomaa joutuneensa lähinnä kunnan- tai kaupungin työntekijöille tuttuun tilanteeseen, jossa luvattu tuki ja turva onkin pelkkää pintaa ja sumutusta, jolla pääpelurit suojaavat omat intressinsä ja takalistonsa. Käytännön kumppanuutta tukalassa tilanteessa tarjoaa myös todellinen musta hevonen, Jordanian tiedustelupalvelun päällikkö Hani (Mark Strong), joka on nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin hunajainen, eikä tämän motiiveista yllättävään käden ojennukseen kukaan voi olla varma. Alkaa armoton siirtely öljyn tuoksuisella pelilaudalla, jolla jokainen nappula on uhrattavissa, kuolema kuninkaana ja kaikkien veri yhtä punaista.

Valheiden verkko on kaikin puolin tekijänsä Sir Ridley Scottin näköinen. Megaluokan määreet täyttävä, päivänpolttaviin dilemmoihin tulisesti tarttuva kansainvälinen trilleri, jossa yhdistyvät tekijänsä taivaita hipova elokuvallinen tietotaito ja visuaalinen häikäisevyys rujosti vyön alle iskevään kerrontaan. Muodoltaan ja teknisiltä ratkaisuiltaan Valheiden verkko muistuttaa paikoin suurestikin ohjaaja Ridleyn velipojan Tony Scottin hyperkineettisiä elokuvia Valtion vihollinen (1998) ja Spy Game (2001), molempien veljesten käyttäessä terhakkaina tehokeinoina kuvaformaattien vauhkoa vaihtelua, viimeistä huutoa olevaa vakoiluteknologiaa ja painovoimaa uhmaavia kuvakulmia. Väkivalta on julmaa ja rumaa, iskien keskelle turpaa silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Graafisesti, mutta kiihkotta esitetyt teloitukset ja kauhistuttavat kuulustelutekniikat naulitsevat katsojan sille sijoilleen, varsinkin kun niiden tietää olevan totisinta totta: riittää, kun avaa CNN:n edes kerran päivässä.

Washington Postin kolumnistin David Ignatiuksen vuonna 2007 julkaiseman romaanin pohjalta käsikirjoittaja William Monahan on kutonut monisyisen verkon, jolla hiippailevat hämät ja häkit ovat kaikki toinen toistaan kuolettavampia. Poissaolollaan loistavat sankarilliset amerikkalaiset uhrautujat, toisin ajattelevat sympaattiset arabit ja kriisipesäkkeiden suurisydämiset vapaaehtoistyöntekijät. Paljastavimpaan valokiilaan vedetäänkin suurvaltojen häikäilemätön ulkopolitiikka ja oman edun tavoittelu. Kokonaisuuden kylmä ja raaka realismi iskee päin näköä tylysti, eikä Valheiden verkosta voikaan povata suuren yleisön suosikkia, jonka puhtoisiin sankareihin voisi yli puoluerajojen samaistua.

James Cameronin Titanicin (1997) jälkeen suurten ohjaajien (mm. Steven Spielbergin Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) ja Martin Scorsesen Gangs of New York (2002), The Aviator - Lentäjä (2004) ja The Departed (2006)) luottohanskaksi kohonnut Leonardo DiCaprio jatkaa sisäistettyjen rooliensa sarjaa tulenarkaakin tukalampaan paikkaan joutuvana Ferrisinä, jonka edesottamukset manipuloivat maukkaasti katsojan tunnetiloja elokuvan sinällään näennäistä sankaria kohtaan. Scottin kumppanina hyvää tulosta jo aiemminkin (Gladiaattori (2000), The Good Year (2006) American Gangster (2007)) tehtaillut Russell Crowe tekee vaikuttavan kaksijakoisen tulkinnan vallankahvaa kulisseissa kolkuttelevana tiedustelupamppuna, jonka suhtautuminen omaan perheeseensä, verrattuna tuhansiin muiden maiden kansalaisiin, herättää väkisinkin kiperiä kysymyksiä todellisten operaattoreiden operaatioista tämänhetkisen maailmanpalon kytevimmissä kohteissa. Kolmas keskeinen nappula armotta moukkia uhraavassa vakoojashakissa on tyylitellyn hallittu Mark Strong, jonka sivistyneen hienostunut, mutta samaan aikaan barbaarimainen esitys on henkilöhahmona ristiriitaisin ja samalla kiehtovin.

Marc Streitenfeldin score on taitavaa, mutta tuttua juttua: muslimimaihin tiiviisti sijoittuvaa jännitysmusiikkia, jossa maanosaan liitetyt perinnesoittimet tuovat oman mausteensa muuten synkkään ja jylhään maalailuun. Aloituksen White Whale, johon palataan elokuvan aikana useamminkin, vinkuu hiukan samaan tapaan kuin Bourne-elokuvissa uuden elämän saanut Mobyn Extreme Ways ja tuttuutta tuntuu löytyvän muistakin esityksistä. Samainen johdantokappale lavennetaan vielä finaaliinkin nimellä Betrayal, jolloin sävy muuttuu entistäkin kohtalokkaammaksi. Toimintateemana kuultava Chased mylvii kylmän pianon johtamana miltei kauhuelokuvien sfääreissä, musiikin ollessa muutenkin viileän puoleista taustoittamista. Mitään leffan jälkeen vihelleltävää teemaa ei Streitenfeldin tyylitellystä säveltaiteesta päähän jää, mutta se täyttää paikkansa energisessä elokuvassa täysin tarpeen mukaan.

Mitään varsinaisesti uuttahan Valheiden verkko ei nykyaikaiseen vakoilugenreen tuo, mutta kun kentän toimintatavat, tekijöiden suoritustehot ja osumalaskurin lukemat pyörivät näissä lukemissa, operaatio on joka tapauksessa onnistunut.

Yhteenveto
Tyly, tarkka ja äärettömän ajankohtainen Valheiden verkko on realistisessa tinkimättömyydessään kova kuva karskimmillekin katsojille. Laatuluokan esitys kärkipään ammattilaisilta.