Elokuva
Jerry Hickfang (Ryan Reynolds) työskentelee kylpyammetehtaalla Miltonin pikkukaupungissa, yrittää selvitä kokemastaan traumasta ja käy vakkariin keskustelemassa elämästään edistymiseensä tyytyväisen psykiatrinsa tohtori Warrenin (Jacki Weaver) kanssa. Jerry halajaisi kovasti lähempääkin tuttavuutta firman toimistossa työskentelevän hotin brittineidon Fionan (Gemma Arterton) kanssa, eikä huomaa millä silmällä häntä tiirailee myös Lisa (Anna Kendrick), Fionan kollega, joka uskoo näkevänsä Jerryssä paljon muutakin kuin luuserin.
Syvällä kirkkaan pinkin työhaalarinsa sisällä kaikille aurinkoisella Jerryllä on kuitenkin salainen ongelma, tai oikeastaan kaksi, hänen lemmikkinsä, lempeä koira Bosco ja psykopaattisia piirteitä omaava kissa Mr. Whiskers, joiden ristiriitaiset parisuhdeneuvot ohjaavat nuoren miehen pimeille poluille.

Iranilaisen Marjane Satrapin läpimurtoteos oli animaatio Persepolis (2007), kaunis ja ajatuksekas nuoren tytön kasvukertomus keskellä islamilaista vallankumousta. Rouvan uusin elokuva, The Voices, on vallan toiselta planeetalta, sysimustan komedian, traagisen sairaskertomuksen ja julman murhatrillerin nyrjähtänyt symbioosi, jonka yhteispisteet jäävät alle osiensa summan. Paranoidia skitsofreniaa ja päänsisäisten äänten hirmutekoihin ohjailemia ihmisiä on nähty valkokankilla ennenkin, eikä Satrapin morbidin komedian Jerrykään mahdottomasti kaavasta poikkea.

Perinteisesti vastakkaiset eläinläjit, kissat ja koirat, kuvastavat Michael R. Perryn kirjoittamassa tarinassa alleviivaavasti myös paholaista ja enkeliä, joiden vihjeitä ja käskyjä tulkiten Jerry ajajutuu yhä syvemmälle murenevan mentaalitasapainonsa armoille. Misogynismiin taipuvainen murhailu anoo katsojalta sympatiaa, mutta tekee sen kaikesta kulmikkuudestaan huolimatta ennalta-arvattavin keinoin. Ollakseen oikeastikin omaperäinen, päästään pipin persoonan ultraääni, The Voices ei kovasta yrityksestään ja puhuvista eläimistä ja irtopäistään huolimatta ole tarpeeksi outo, tai edes groteski, vaan jää harhailemaan jonnekin genrejen välitilaan, osaamatta päättää, miksi se kasvaisi isona. Paikoin pirteästi valtavirrasta poikkeava leffasnacki on kuitenkin tutustumisen arvoinen, jos katsojan vastaanotin vain on viritetty oikealle taajuudelle.

Ilon aiheitakin silti riittää. Kevyttä komediaa (Van Wilder (2002), Vain frendejä (2005), Odottamaton ehdotus 2009)), draamaa (Tulikärpäsiä puutarhassa, 2008), sarjakuvasankareita (Blade: Trinity (2004), X-Men Origins: Wolverine (2009), Green Lantern (2011)) ja muutaman napakamman jännärinkin (Smokin`Aces (2006), Haudattu (2010), Turvatalo (2012)) tehneelle Ryan Reynoldsille The Voices on ilahduttavan pidäkkeetön irtiotto, rouhea roolityö, jonka mukana taitava näyttelijä vie sukeltaa surutta mielisairauden plasma-altaan syvempään päähän. Reynoldsin itsensä dubbaamat eläimet, matalalta murahteleva ja oikeamielisyyteen uskova Mastiffi Bosco ja rääväsuinen, Austin Powersien Läskipaskan (Fat Bastard) paksuisella skottiaksentilla törkeyksiä suoltava Mr. Whiskers, nostavat rimaa yhteisissä kohtauksissaan ja tuovat kokonaisuuteen sen kovasti kaipaamia ulottuvuuksia ja persoonallisuutta. Kissan ja koiran lisäksi Reynolds antaa äänen myös kultakalalle ja yliajetulle peuralle.

Gemma Arteton tuo rankkasuisena Fionana leffaan särmää ja Anna Kendrickin sydämeltään puhdas Lisa lämpöä, kun taas Jacki Weaverin psykiatri Warren yrittää olla rationaalisen realismin ääni. Stanley Townsend on Miltonin sheriffi Weinbacher, Valerie Koch ja Paul Brightwell Jerryn äiti ja isäpuoli ja Gulliver McGrath nuori Jerry.

Yhteenveto
Vahvan ja rehellisen roolityön tekevän Ryan Reynoldsin uhrautuvaisuus ei riitä nostamaan sysimustaa sekoilua tarpeeksi, että se kasvaisi kulttikuvaksi ja erottuisi kaltaisistaan marginaalimuhennoksista riittävästi.