Elokuva
Nimi: George Walker Bush.
Syntynyt: 6.7.1946 New Havenissa Connecticutissa.
Ammatti: Yhdysvaltain presidentti.
Harrastukset: baseball.
Muuta: Entinen alkoholisti, uudelleen kastettu kristitty.

On vuosi 2002 ja huippuistunto Valkoisen talon tärkeimmässä huoneessa, presidentin Oval Officessa, täydessä vauhdissa. Paikalla ovat presidentti George W. Bushin (Josh Brolin) lisäksi varapressa Dick Cheney (Richard Dreyfuss), umpikiero käsikassara Donald Rumsfeld (Scott Glenn), ulkoministeri Condoleezza Rice (Thandie Newton), ykkösketku Karl Rowe (Toby Jones) sekä ainoa järjen ääni, kenraali Colin Powell (Jeffrey Wright). Neropattien on tarkoitus keksiä mahdollisimman myyvä slogan (Pahan akseli), jotta kansalle voitaisiin nielemättä syöttää hyökkäys Irakiin ja syrjäyttää tuo kaiken pahan alkujuuri Saddam Hussein, jonka presidentin isä George Bush (James Cromwell) oli omalla valtakaudellaan jättänyt tekemättä.

Kun kyseessä on Oliver Stone, tuo kronikoitsijan kunnianhimolla ja dokumentaristin lahjomattomuudella elokuvissaan maansa lähimenneisyyttä aiemminkin kovin sanoin ja suorin iskuin käsitellyt elokuvantekijä, olisi miehen henkilökuvan George W. Bushista luullut olevan säälimätön ja tarkkanäköinen analyysi sotahullusta idiootista. Bushin avuttomat anekdootit ja ääliömäiset tempaukset kun ovat antaneet satoja ammuksia napakymppiin osuviin täystyrmäyksiin vaikka kuinka monissa eri medioissa jo aiemminkin. Sen sijaan W. jää kummalliseen välitilaan, jossa ei isketä, ei paapota, ei syytetä, eikä silti sen suuremmin ymmärretäkään. On vain komeasti rekonstruoitua lähimenneisyyttä, jonka aikana seurataan kuinka texasilaisesta hulivilistä ja viinaan menevästä luuserista kasvoi isänsä varjosta Yhdysvaltain 43. presidentti.

Stanley Weiserin käsikirjoitus keskittyy suurelta osin W:n nuoruuteen ja lopulta voitoksi kääntyvään taisteluun kuningas alkoholia vastaan. Samalla tulevat esitellyiksi miehen lukuisat yritykset niin öljyhommissa, karjankasvattajana kuin baseball-joukkueen omistajanakin. Tapahtuu mokia mokien perään, joista jokaisesta isäukko ”Poppy” Bush pelastaa poikansa vetelemällä milloin kenenkin naruista, kunnes AA-kokouksessa tavattu saarnaaja Hudd (Stacy Keach) tarjoaa keinot korkin sulkemiseen. Pääosiltaan W. esittelee George Bush nuoremman yksinkertaisena, Jumalaan uskovana miehenä joka vain toteuttaa tehtäväänsä ja jonka taustalla todellisia antikristuksia olivat mm. Rowe ja Cheney, joiden sanaa ja ohjeita W noudatti kirjaimellisesti.

Miltei jokaisessa kuvassa läsnä oleva Josh Brolin tekee uransa komeimman roolisuorituksen, jossa yhdistyvät harkinta ja tyyli. Viisaasti Brolin ei yritäkään matkia Bushin ilmeisimpiä maneereita, vaan onnistuu pienin elein työstämään ihka oikean, joskin hengenlahjoiltaan epäilyttävän helposti vedätettävän ihmisen, joka joutui väärän paikkaan väärään aikaan. Loppujengi on Hollywoodin sekä vanhempaa että nuorempaa kermaa eikä näyttelijätyöstä W.:n tapauksessa voikaan sanoa moitteen sijaa. George Juniorin elämän tärkeimpiä naishahmoja tulkitsevat Ellen Burstyn äiti-Barbarana ja ihanainen Elisabeth Banks vaimo-Laurana.

Paul Cantelonin score koostuu country-henkisistä balladinpätkistä ja mahtipontisen sotilaallisista fanfaareista, häviten elokuvan taustalle tyystin. Cantelonin sävytöntä taustoittamista paremmin Stone nostaa pintaan lukuisia musiikkiesityksiä, joista ainakin Roy Orbisonin Claudette, Willie Nelsonin Mammas Don`t Let Your Babies Grow Up To Be Cowboys, Hank Thompsonin Shotgun Boogie ja Gene Autryn Deep In The Heart of Texas osuvat kohteisiinsa. Bob Dylanin mainio With God on Our Side kruunaa yhden elokuvan hienoimmista kohtauksista.

Juuri saamamme tiedon mukaan George Walker Bush on lunastanut paikkansa historiassa maansa huonoimpana presidenttinä ikinä, syrjäyttäen pahalta paikalta itsensä Richard Millhouse Nixonin. Kyselyyn otti osaa toista tuhatta amerikkalaista, joista liki 30 prosenttia oli sitä mieltä, että penkin alle meni tämä keikka.
Sic transit gloria mundi.

Yhteenveto
Oliver Stonen W. on yllättävän kuivakka ja valmiiksi pureskeltu. Historiantuntina tarkka ja taatusti, ainakin osittain, totuudenmukainen, mutta enemmän iskevyyttä siltä olisi kuitenkin odottanut. Olisi ollut ainakin mukava tietää, pitääkö seuraava väittämä paikkaansa: kuten monet muutkin presidentit ennen George W. Bushia, myös hän lisäsi Valkoisen talon kirjastoon omia suosikkiopuksiaan. Hän joutui kuitenkin hakemaan virkaa vielä toistamiseen, koska ei ollut neljän vuoden aikana ehtinyt vielä värittämään sitä toista kirjaansa loppuun.