Elokuva
Taylor (Hannah Arterton) saapuu siskonsa Maddien (Annabel Scholey) luokse Italian Apuliaan juhlimaan valmistumistaan, mutta systerillä onkin iloinen yllätys odottamassa: hän on menossa naimisiin. Todelliseksi pommiksi ylläri kasvaa siinä vaiheessa kun sulhoksi paljastuu Raf (Giulio Berruti), sama mies, jonka kanssa Taylorilla on kolme vuotta aiemmin ollut ihanainen kesäloma.

Mukatrendikkäästi pelkillä etunimillään kreditoitujen Maxin (Giwa) ja Danian (Pasquini) ohjaama Walking on Sunshine on läpeensä siirapoitu ja typerryttävän kliseinen musikaali, jossa tarinaa tilkitään kaikille tutuilla 1980-luvun hiteillä, joita sulkusti keikistelevät pää- ja sivuhenkilöt loihevat laulamaan tämän tästäkin. Jos vaikka Abban nuotteihin sävelletystä Mamma Mia!sta (2008) tai maanmainiosta rokkirainasta Rock of Ages (2012) otettaisiin pois kaikki A-luokan näyttelijät ja korvattaisiin heidät kirottujen kesäteatterin varamiehityksellä ja vielä vaihdettaisiin kaikki musiikki keskinkertaistakin kliseisempiin lällätyksiin, Walking on Sunshine jäisi siltikin reippaasti miinukselle. Elokuvan niin kutsuttu ohjaaminen on tässä tapauksessa täysin suuntavaistottomasti valittuja lauluja aasinsiltoina käyttävien, typeryydessään ylittämättömän mauttomien kohtausten peräkkäin asettelua. Lyhytjärkisyyden kruunaa Litza Bixler, jolta pitäisi ehdottomasti välittömästi poistaa oikeus käyttää itsestään titteliä koreografi.

Joshua St Johnstonin käsikirjoittama hattara ei sisällä ensimmäistäkään yllätystä eikä sellaista tarjoa biisilistakaan, jota voisi helpolla markkinoida nimellä ”Kaikkein kuluneimmat kasariklassikot”. Mukaan on sattumalta tai vahingossa ympätty sellaisia korvamatoja kuin Madonnan Holiday, Whitney Houstonin How Will I Know, The Banglesin Eternal Flame, Huey Lewisin The Power of Love, Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun, Wham!:in Wake Me Up Before You Go-Go, Billy Idolin White Wedding sekä tietenkin leffalle nimenkin antanut Katrina and the Wavesin Walking on Sunshine.

Pääkolmikko Scholey, Arterton ja Berruti ovat aivan liian kokemattomia kantaakseen roolinsa kunnialla, mutta tästä ei kovasti yrittävää trioa ole kuitenkaan syyttäminen, vaan heidän agenttejaan, jotka ovat palkkioidensa toivossa sainannut asiakkaansa moiseen häväistykseen. Ja aivan kuin kliseet eivät vielä tarinassa ja lauluissa riittäisi, niin tyttöjen kuin poikienkin puolelta löytyy pakolliset koomiset sidekickit, hassummat hahmot, jotka ovat tietenkin reippaasti ylipainoisia.

Yhteenveto
Musikaalien suurena ystävänä tunnen olevani syvästi loukattu ja hyväksikäytetty. Auringonlaskuun kävelyltä on viety merkitys.