Elokuva
The Doors on jäänyt historiaan legendaarisena rockbändinä, jonka musiikissa ja esiintymisessä konkretisoitui 1960-luvun lopun vallankumouksellinen ajatusmaailma. Yhtye jätti kaikki sen aikaiset konservatiiviset konventiot huomioimatta ja tarjosi musiikkinsa kautta maailman nuorisolle kanavan heijastella omia tuntojaan. The Doors perustettiin vuonna 1965, ja sen taru päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla aivan liian lyhyeen vain kuuden vuoden kuluttua.

Bändi koostui varsin erilaiset musiikilliset taustat omaavista jäsenistä. Kosketinsoittaja Ray Manzarek on klassista opetusta saanut pianisti, kitaristi Robby Krieger aloitti soittamisen flamencokitaralla ja rumpali John Densmoren taustalta löytyy jazz-vaikutteita. Kokonaan oma lukunsa oli laulaja Jim Morrison – runoilija, shamaani, liskokuningas – joka ei koskaan oppinut lukemaan nuotteja. Tämä yhdistelmä sai aikaan niin erilaisen ja erottuvan soundin, että se valtasi yleisön mielet ja musiikkilistat myrskyn lailla heti ensimmäisen levyn ilmestyttyä vuonna 1966. Suurin yksittäinen tekijä yhtyeen menestyksessä oli Morrisonin uskomaton karisma ja esiintymistaito. Hän oli kuin luonnonvoima, joka piiskasi bändin muita jäseniä aina vain hurjempiin suorituksiin. Jimillä oli kuitenkin pimeä puolensa, johon liittyi lähes rajoittamaton huumeiden ja alkoholin käyttö. Se maksoi lopulta hänen henkensä, mistä The Doors ei koskaan toipunut.

Yhtyeen lyhytikäistä, mutta vaikuttavaa taivalta on seurannut ja kuvannut ohjaaja-käsikirjoittaja Tom DiCillo, joka on saanut työlleen The Doorsin jäljellä olevien jäsenten hyväksynnän. When You’re Strange kertoo bändin tarinan totuudenmukaisesti ja kaunistelematta tavoittaen yhtyeen hengen täydellisesti lähestulkoon hypnoottisella kuvastollaan. Kerronnallinen painotus on väkisinkin ryhmän primus motorin, Jim Morrisonin, edesottamuksissa. Tietyllä tavalla When You’re Strange antaa laulajasta aivan erilaisen kuvan kuin Oliver Stonen vuonna 1991 valmistunut The Doors -elokuva, jossa oli mukana vahvasti fiktiivisiä elementtejä. Stone keskittyi lähes yksinomaan Morrisonin sekoiluihin, mutta DiCillon dokumentin myötä Jimin sielunmaisema avautuu katsojalle laajemmin, ja hänen itsetuhoisen käytöksensä syyt tulevat paremmin esille. Vaikka keulakuva onkin ansaitusti etualalla, ei muitakaan yhtyeen jäseniä ole unohdettu, ja nelikon sisäisiä suhteita ruoditaan tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Yhtyeen musiikki on luonnollisesti koko ajan vahvasti esillä, ja mukana on paljon mielenkiintoista ja osin ennennäkemätöntä konserttimateriaalia. Mukana olevat kappaleet ovat niitä tutuimpia The Doors -hittejä, mutta yhdistettynä vahvaan kuvalliseen antiin ja Johnny Deppin rauhallisen sielukkaaseen kertojanääneen niiden vaikutus on tuntuva. Bändin kovimmatkin fanit voivat varautua siihen, että nähdessään Jimin, Rayn, Robbyn ja Johnin Tom DiCillon kameran kautta, tuhansia kertoja kuultujen kappaleidenkin sisältö näyttäytyy jokseenkin uudessa valossa. The Doors on todellakin ansainnut tämän kunnianosoituksen, ja ainakin allekirjoittaneen kiintymys yhtyeen musiikkiin vankistui sen myötä entisestään. On jokseenkin ironista miten paljon vaikuttavampaa on nähdä Jim Morrison hoivaamassa takahuoneessa keikalla vahingoittunutta henkilöä, kuin se useimmin kuvattu puoli, pilvessä toikkaroiva sekopää. Se todellinen Jim löytynee jostain sieltä välistä, mutta se on varmaa, että The Doorsissa hänestä välitettiin joka tapauksessa.

Tekniikka
Filmille aikoinaan kuvatun materiaalin siirto digitaaliseen muotoon on onnistunut erinomaisesti, eikä kuvassa näy teknisistä syistä johtuvia häiriöitä. Dolby Digital 5.1 -ääniraita on hieman bassovoittoinen, mikä kuuluu etenkin musiikissa. Kanavat ovat muuten kuitenkin hyvin tasapainossa ja dokumentiksi When You’re Strangen äänimaailma on varsin taidokas. Mukana on myös DTS:n surround-ääniraita.

Lisämateriaali
Lisämateriaalina mukana on vain Jim Morrisonin isän ja sisaren haastatteluista koottu 9-minuuttinen kooste. On mielenkiintoista nähdä, miten aikoinaan poikansa laulajanuran tuhoon tuomituksi yritykseksi julistanut amiraali George Morrison lopulta antaa tunnustusta jälkikasvulleen – mitä Jim ei koskaan ehtinyt kuulla. Ekstroihin olisi kuitenkin voinut kuvitella liikenevän materiaalia reilusti enemmänkin.

Yhteenveto
The Doors – ja varsinkin laulaja Jim Morrison – saa viimein arvoisensa kunnianosoituksen arvostavan, mutta totuudenmukaisen dokumentin myötä. Käsikirjoittaja-ohjaaja Tom DiCillo asettaa kertojana toimineen Johnny Deppin kanssa uudet standardit kaikille tuleville musiikkidokumenteille.