Elokuva
Kun 19-vuotias Andrew Neyman (Miles Teller) pääsee sisään arvostettuun Shafferin konservatorioon, Yhdysvaltain parhaimpaan musiikkikouluun, maailma näyttää valoisalta Buddy Richin kaltaiseksi rumpalisuuruudeksi haluavasta pojasta. Uran yhtenä suurista mahdollistaisi pääsy rummunsoitonopettaja Terence Fletcherin (J.K. Simmons) johtamaan orkesteriin ja suosioon, mutta syntymäikävä ja oppilailtaan enemmän kuin kaiken vaativa mies, joka ei jätä yhtäkään tilaisuutta käyttämättä manipuloidakseen oppilaitaan parempiin suorituksiin, on tavallista tiukempi tapaus. Kun Fletcherin orkesteri aloittaa omaperäisesti ajoitetuista nuotituksistaan tunnetun mestarin Hank Levyn äärimmäisen vaativan Whiplash -kappaleen harjoittelun, Andrew saa huomata ohjaajansa todellisen brutaaliuden ja joutuu pian toden teolla puntaroimaan miten paljon unelmiensa eteen onkaan valmis uhraamaan.

Ohjaaja Damien Chazellen Whiplash on niin valmis ja huippuunsa hiottu elokuva, että tuntuu oudolta, että miehen käsikirjoittajanuralle kuuluu myös sellaiset teokset kuin kökkö kauhutin Viimeinen manaus: Osa II (2013) sekä niin ikään Whiplashin tapaan musiikkimaailmaan sijoittunut trilleri Grand Piano (2013). Hankkiakseen rahoituksen Whiplashiin, Chazelle teki ensin samaa aihetta varioineen ja saman nimisen lyhärin, jonka avulla keräsi elokuvansa tuotantoon tarvittavat kolme miljoonaa dollaria ja lopulta hillittömästi svengaava psykologinen jännäridraama debytoi Sundance-festivaaleilla osoittautuen yhdessä yössä suureksi menestykseksi. Suomessa elokuva huomioitiin jo viime syksynä Rakkautta ja Anarkiaa-festivaaleilla, missä se palkittiin yhtenä juhlien parhaista.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Chazellen oma musiikkitausta näkyy paitsi kontekstissa, myös editoinnissa (Tom Cross), joka on inspiroituneesti improvisoiden rytmitetty elokuvassa soivaan ja uskomattoman hienosti toimivaan jazzmusiikkiin. Whiplash on tehokkaasti tunnelmiaan kiristävä kuvaus täydellisyyden tavoittelusta, ja ihmisistä, jotka eivät anna minkään tulla sen tielle. Samalla se on syvältä kouraiseva draama menestyksenhimon tuomasta painolastista, manipuloinnin voimasta ja henkisestä pahoinpitelystä, jonka motivoinnista voi olla montaa mieltä. Justin Hurwitzin erinomaisen tunnelmallisen ja matalilla taajuuksilla operoivan scoren rinnalla kuullaan monia erinomaisia kappaleita kuten em. Whiplash, Juan Tizolin ja Duke Ellingtonin Caravan, Dana Williamsin Keep Me Waiting sekä Nicholas Britellin Reaction.

Vuosikaudet vahvoja sivurooleja tehnyt J.K. Simmons on Whiplashin todellinen dynamo, paholaismainen opettaja, joka ei kaihda mitään keinoja saada instrumenttiensa hallinnassa parhaiksi haluavien oppilaiden ohjaamisessa. Matalalla äänellä ja tarpeen niin vaatiessa pelottavallakin olemuksella siunattu, mutta myös koomisemman julkituonnin taitavasti hallitseva Simmons tuli suurelle yleisölle tutuksi Kylmä rinki -sarjan (Oz, 1997-2003) natsi Vern Schillingerina ja on siitä lähtien piristänyt monia megaelokuviakin (mm. Sam Raimin Spider-Manit) läsnäolollaan. Simmonsin Fletcherissa on samoja aineksia kuin olemme tottuneet näkemään vaikkapa merijalkaväen kouluttajissa, kuten R. Lee Ermeyn unohtumaton kersantti Hartman Stanley Kubrickin elokuvassa Full Metal Jacket (1987), sadistina, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan oppilaidensa henkisen tasapainon täydellinen tuhoaminen ennen kuin antaa uudet ainekset kasvuun parempana ihmisenä, sotilaana tai muusikkona. J.K. Simmonsin Oscar-ehdokkuus parhaasta miessivuosasta on täysin ansaittu ja niin olisi myös huippuroolista palkitseminenkin.

Yhtä lailla mainion suorituksen tekee Divergent -sarjan sivuroolissa nähty ja tulevassa Fantastic Four -sarjis-saagassa Reed Richardsia esittävä Miles Teller, joka soittaa vaativat rumpukohtauksensa itse, Fletcherin silmätikuksi joutuvana Andrewna, jolle jatkuva mentaalimöyhennys aiheuttaa pahoja tasapainovaikeuksia. Sivummalla nähdään takavuosien tv-suosikki Paul Reiser (Hulluna sinuun, 1992-1999) Andrewn isänä ja Melissa Benoist Nicolena, nuorena naisena, jota Andrew tapailee vaihtelevalla menestyksellä.

Yhteenveto
Erinomainen elokuva ja esimerkkitapaus siitä, kuinka hienoa jälkeä elokuvaformaatilla saadaan aikaan, kun jokainen nuotti on kohdallaan, tempo hallussa ja kaikki instrumentit soittavat samaa kappaletta. Yksi vuoden 2014 parhaista esityksistä.