Elokuva
Kun 13-vuotiaan Lilin (Zsófia Psotta) äiti ja tämän uusi mies lähtevät kuukausien matkalle Australiaan, joutuu tyttö muuttamaan tiukan professori-isänsä (Sándor Zsótér) luokse rakkaan Hagen-koiransa kanssa. Mutta kun talossa ei suvaita eläimiä ja uusi lakikin velvoittaa maksamaan sekarotuisista veroa, valituksiin kyllästynyt isä kuskaa Lilin kauhuksi Hagenin syrjäkaupungille ja hylkää tämän sinne. Neuvokas karvaturri löytää pian kohtalotovereitaan, mutta ajautuu samalla kaistalle laittomia koiratappeluita järjestävien rikollisten kanssa ja oppii tietämään, miten ihminen voi pahimmillaan parasta ystäväänsä kohdella.

Kornél Mundruczón ohjaama, viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -sarjan voittanut White God on lukuisia tulkintoja tarjoava tarina, joka kouraisee syvältä, vaikkei koiraihminen olisikaan. Se on yhtä aikaa realistinen kuva ajastamme, jossa toimeentulon turvaamiseksi jotkut ihmiset ovat valmiita alhaisimpiinkin tekoihin, ja samalla koskettava ja riipaisevan realistinen läpivalaisu ongelmasta, jonka ihmisen parhaan ystävän hylkääminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Eläimiin kohdistuvalla julmuudella operointi voisi olla varma nakki manipuloida katsojan tunnekeskuksia, mutta White God ei alennu helppoihin ratkaisuihin. Vaikka fokus onkin tiukasti koiraansa etsivässä Lilissä ja emäntäänsä kaipaavassa Hagenissa, White God kasvaa samalla vertauskuvalliseksi kronikaksi alistetun ja kaltoin kohdellun kansanosan kapinasta.

Eläimiä, ja varsinkin koiria, on käytetty elokuvien pääosissa aina kameran keksimisestä lähtien ja karvaturrien keskuuteen on syntynyt myös todellisia kestotähtiäkin aina Rin Tin Tinistä ja Lassiesta Cujoon, Beethoveniin ja Marleyhin. Milloin ne ovat olleet isäntänsä toistuvasti pelastavia sankareita siirappisissa koko perheen hömpissä, kommelluksia aiheuttavia koomisia karvakuonoja tai suu vaahdossa haukkuvia vaarallisia petoja, jotka kääntyvät isäntiänsä vastaan, jokaisella kerralla eläimen läsnäolo valkokankaalla on lisännyt elokuvaan yhden uniikin aspektin, sen sisäänrakennetun epävarmuuden, jonkin sellaisen läsnolosta, jota ei koskaan voi täydellisesti hallita.

White Godin maailma on julma ja raaka, mutta millään muulla tavalla sen sanomaa ja kovaa ja korkealta kuuluvaa hätähuutoa kaikkien luontokappaleiden tasapuolisen kohtelun puolesta ei voisi tuoda julki. Jotkut elokuvan kohtauksista voivat olla liiankin ahdistavia helpommin herkistyville katsojille, mutta kaikesta raadollisuudestaan huolimatta siinä on myös jotain unenomaisen kaunista ja lohdullista. Ohjaaja Mundruczón, Viktória Petrányin ja Kata Wéberin kirjoittamaa tarinaa on mahdoton kategorioida yhteen, tai edes useampaan genrelokeroon, sillä se kasvaa ja muuttaa alituiseen muotoaan. Koskettava kasvukertomus kääntyy traagiseksi selviytymistarinaksi, kasvaakseen pian täysiveriseksi jännäriksi, joka lopulta saa jo kauhu- ja katastrofi-, ja jopa sotaelokuvienkin muotoja ja mittasuhteita. Visuaalisesti White God on niin ikään upeaa työtä. Marcell Rèvin kameratyöskentely tuo mahtavan koiralauman invaasion upeasti framille, jota tuetaan harkituin hidastuksin ja Asher Goldschmidtin hienolla scorella sekä Franz Lisztin upealla klassikolla Unkarilainen Rapsodia no. 2.

Zsófia Psotta tekee vakuuttavaa työtä nuorena Lilinä ja yhtä suuri vaikutus on myös tämän isän roolissa nähtävällä Sándor Zsótérilla, mutta White Godin todellisilla tähdllä on kaikilla neljä jalkaa ja melkein jokaisella myös häntä. Elokuvalle parhaan koiranäyttelijän Palm Dog -palkinnon Cannesissa hankkineiden haukkujen keulilla ovat Hagenin turkissa kirmaavat sekarotuiset kaksoset Body ja Luke, vaikkei yhtään sen vähempi panos upeaan lopputulokseen ole niiden 272:lla elokuvassa esiintyvällä lajitoverillakaan.

Yhteenveto
Niin raakaa realismia kuin satua ja painajaisiakin taitavasti yhdistelevä White God edustaa uutta eurooppalaista elokuvaa parhaimmillaan, teoksia, joiden loppukuva pysyy mielessä pitkään.