Elokuva
Englantilainen John Keats (1795–1821) oli yksi merkittävimmistä romantiikan ajan runoilijoista, jonka uralle ja elämälle tuberkuloosi laittoi päätepisteen Keatsin ollessa vasta 25-vuotias. Viimeiset elinvuotensa Keats vietti Lontoon liepeillä sijainneessa Hampsteadin kylässä, jossa hän vuonna 1818 tapasi 18-vuotiaan Fanny Brawnen. Brawne oli naapurintyttö, jonka lähellä vietetyt vuodet olivat Keatsille taiteellisesti tuotteliasta aikaa. Suhde pysyi platonisena, mutta Keats omisti Brawnelle runon ”Bright Star”, joka on myös pariskunnan rakkaustarinasta kertovan, Jane Campionin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan Yön kirkas tähti alkuperäisnimi.

Elokuva käy läpi Keatsin (Ben Whishaw) viimeisten elinvuosien tapahtumia ja hänen suhdettaan Brawneen (Abbie Cornish). Tavatessaan Keatsin muodista kiinnostunut Fanny ei ymmärtänyt runoudesta mitään, ja Keats piti häntä turhanaikaisena haihattelijana. Tunteet syvenivät pikku hiljaa. Keats oli kuitenkin realisti, joka ymmärsi, ettei köyhällä runoilijalla olisi koskaan mitään mahdollisuuksia naida rikkaan suvun jälkeläistä. Myös Keatsin runoilijaystävä Charles Brown (Paul Schneider) teki parhaansa pitääkseen rakastavaiset toisistaan erossa. Lisähuolia elämään toivat niin Keatsin oma kuin hänen veljensäkin horjuva terveydentila.

Romanttinen draama kuuluisan runoilijan rakkaudesta voisi kompastua niin pateettisuuteen kuin yllätyksettömyyteenkin, mutta Campionin elokuva on kerronnallisesti niin vahva, ettei se jähmety perinteisen pukudraaman tai taiteilijaelämäkerran kaavoihin. Kirjailijamuotokuvia usein vaivaavan tunkkaisuuden Campion välttää ottamalla keskushenkilöksi nuoren ja eloisan Fannyn, jonka näkökulmasta kerrotusta tarinasta tulee hyvin elämyksellinen. Campionin elokuvan kirkkain tähti onkin Fannyn roolissa nähtävä nuori australialaisnäyttelijä Abbie Cornish, joka tulkitsee luonnollisen vaivattomasti niin rakastumisen kepeyttä kuin eron kuristavaa tuskaakin. Ilmaisuvoimainen Cornish on samaistuttava ja vakuuttava. Ben Whishaw on hänen vastapelurinaan yhtä lailla pätevä, vaikka hänen Keatsinsä jääkin hahmona Fannya etäisemmäksi. Campion luottaa lyhyiden hetkien ja vaikutelmien voimaan. Yksittäiset impressiot kasvavat tunteelliseksi esitykseksi toisaalta kaiken maallisen katoavaisuudesta, toisaalta sanojen lohduttavasta voimasta. Campion kuvaa herkästi ja intuitiivisesti nuorta rakkautta, jonka täyttymättömyys heittää tarinan ylle oman melankolisen varjonsa.

Yön kirkas tähti on Pianon (1993) jälkeen melko epätasaisia elokuvia tehneen Jane Campionin vahvimpia töitä, josta puuttuu täysin hänen monia teoksiaan vaivaava teennäisyyden tuntu. Vaikka romantiikan ajan kuvastoa hyödyntävä ohjaaja rinnastaa kliseisestikin suuret tunteet luontokokemuksiin, saavat kuvat herkän tekijän käsissä hengittää vapaasti ja kokonaisuudesta muodostuu kevyt ja ilmava. Käsikirjoitus antaa tilaa nuorten suhteen hitaalle kehittymiselle ja keskittyy heidän olemattoman pieniin onnen hetkiinsä. Kauneus on yksityiskohdissa, joihin kuvaaja Greig Fraser paneutuu pieteetillä. Mark Bradshaw’n musiikki tukee hienovaraisesti kohtausten tunnetiloja käymättä päälle liian mahtipontisin paisutuksin. Keatsin runoja kuullaan siellä täällä, mutta Campion on onnistunut nivomaan ne tarinaan ja sen teemoihin varsin kelvollisesti, ilman väkinäistä päälle liimaamisen tuntua.

Yhteenveto
1800-luvun Englantiin sijoittuva Yön kirkas tähti on rakkaustarinana yltiöromanttinen olematta kuitenkaan imelä tai lattea. Elokuvan elementit ovat tasapainossa ja kokonaisuus ohjaajan hallussa. Pianon (1993) ja Enkelin kosketuksen (1990) ohella Yön kirkas tähti on Campionin vaikuttavimpia elokuvia.