Elokuva
Virolaista pitkää elokuvaa nähdään Suomen valkokankailla harvakseltaan. Mainion Keksijäkylän Lotta (2006) -animaation ohella edelliset teatterivierailijat ovat olleet Viron lähihistoriaa ja ongelmallista neuvostosuhdetta tutkailleet Nimet marmoritaulussa (2002) ja Sikojen vallankumous (2004). Temaattisesti kauas ei karkaa myöskään Peeter Simmin ohjaama Georg Ots – rakkaani, joka nostaa kansakunnan kaapin päältä tarkasteltavaksi kansallisen ikonin, ooppera- ja viihdelaulaja Georg Otsin (1920–1975) ja hänen suhteensa paitsi vaimoonsa, myös Neuvosto-Venäjän johtoon ja ideologiakoneistoon. Virolaisille Ots on edelleen kansallissankari, rakastettu kansantaiteilija, jonka musiikilla on vahva sija kansallistunteen lujittajana. Suomalaiselle Georg Otsista tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen Saarenmaan valssi ja toisena laiva; tähän yhtälöön Simmin elämäkerta ei valitettavasti onnistu tuomaan kovinkaan paljon uutta.

Virolais-suomalais-venäläinen yhteistuotanto Georg Ots – rakkaani nimittäin on, kuten alaotsikkokin vihjaa, oikeastaan enemmän elokuva Georgin naisista kuin itse miehestä. Se on Otsin toisen vaimon, Asta Saarin, äänellä kerrottu tarina, joka kertaa taiteilijan elämänvaiheet parikymppisestä tämän kuolemaan saakka. Otsin kolme avioliittoa, nousujohteinen ura, sairastelut ja ongelmallinen suhde laulajaisä Karl Otsiin hahmotellaan kevyesti, pääosassa on Astan ja Georgin myrskyisä parisuhde. Samaan aikaan Georgin ja Viron kansan kohtaloiden välille vedetään yhtäläisyysmerkkejä.

Monista pönäköistä suurmieselämäkerroista Georg Ots - rakkaani eroaa siinä, että sillä on selkeä näkökulma. Astan voimakas läsnäolo niin henkilöhahmona kuin kertojanakin ei kuitenkaan ole ongelmaton, sillä värikäs vaimo on varastaa koko shown. Omasta tanssijanurastaan Georgin suosion myötä luopumaan joutunut Asta ottaa tiukasti yhteen miehensä kanssa ja kohtaa jo nuorena alkoholismin kirot; elokuvan koskettavin kohta lieneekin Astan prologi, jossa köyhä ja alkoholisoitunut leski suree sitä, ettei häntä 22 avioliittovuoden jälkeen päästetty edes Georgin hautajaisiin. Astan osassa nähtävä Anastasia Makejeva on nuori venäläistähti, joka on huimaavan nätti ja lahjakas, mutta jonka dramaattinen ja räjähtävä rooli lipsuu liian usein ylinäyttelemisen puolelle.

Marko Matveren näyttelemä Georg sen sijaan jää etäiseksi, jäyhäksi hahmoksi, jonka vankkumattomasta omistautumisesta taiteelleen kyllä puhutaan, mutta joka katsomon puolelle välittyy kovin kitsaasti. Georg on mies lavasteissa, jota siirrellään halki historian ensin neuvostoarmeijan sotilaspuvussa, sitten teatteri- ja oopperapukineissa: tutuiksi tulevat niin erilaiset estradit kuin Nikita Hruštšovin illallispöytäkin, mutta taiteilijan oma subjektiviteetti jää pimentoon. Se kuuluu, niin kuin pitääkin, Otsin äänessä, mutta elämäkerran sisällöksi tarvittaisiin muutakin. Visuaalisesti elokuva edustaa innotonta, siloitellun salonkikelpoista pukudraamaa, vaikkei historiallisena elokuvana olekaan toivottoman kehno. Se kertoo yhtä lailla Viron lähimenneisyydestä kuin yhden yksittäisen henkilönkin elämästä ja piirtää Georgista kuvan historian vankina, Viron äänenä, joka jää oman symboliarvonsa varjoon.

Meikäläisittäin kiinnostavia ovat tietenkin myös elokuvan Suomi-yhteydet. Osa tapahtumista on kuvattu Helsingissä, kotimaisista näyttelijöistä mukana ovat mm. Matti Onnismaa ja Jonna Järnefelt. Suomen päässä tuottajana on häärännyt Ilkka Matila, jolla on jo ennestään kokemusta tuotantoyhteistyöstä niin Viron (Nimet marmoritaulussa) kuin Venäjänkin (9. komppania) kanssa.

Yhteenveto
Hengettömäksi jäävä taiteilijamuotokuva kertaa Georg Otsin elämänvaiheet ulkokohtaisesti ja latteasti. Historiallisena nostalgiamatkana teos onnistuu hieman paremmin.