Elokuva
David Lynch jatkaa rajojensa ylittämistä uusimmalla INLAND EMPIRE -nimellä kulkevalla teoksellaan. Se jatkaa samaa mieltä hämmentävää ja valtavirrasta poikkeavaa suuntausta, josta ohjaaja on ammentanut aineksia jo kahteen viimeisimpään elokuvaan, Lost Highway (1997) ja Mulholland Dr. (2001). Vuorossa on edelleen tutuksi tullutta mindfuckia, joka sekoittaa katsojan pään, ahdistaa sisuksia, menee järjen tuolle puolen ja ei noudata minkäänlaista elokuvallista logiikkaa. Tosin tällä kertaa kaikki on viety äärimmilleen.

Elokuvan juonen selostus on yhtä tyhjän kanssa, sillä vaikka se siellä jossain olisikin, ei sillä ole lopulta minkäänlaista merkitystä. Ohjaajan viimeisimmät elokuvat ovat synnyttäneet aivan omanlaisen fanikultin, jonka hartaat oppilapset tulkitsevat ohjaajan vaikeaselkoisia ja usein unenomaisia kuvauksia kuin mitäkin Raamattua, etsien vihjeitä sieltä, missä niitä ei välttämättä edes olekaan. INLAND ei ole poikkeus. Se yhdistää niin monta eri tasoa yhdeksi sekavaksi kokonaisuudeksi, että selkeän kronologian löytämiseksi tarvittaisiin jo roimasti kehittyneiden ulkoavaruudesta tulleiden muukalaisten apua. Tietysti elokuvan salamyhkäisyys vetää salapoliisityötä leikkiviä faneja puoleensa kuin läjä ulostetta kärpäsiä, mutta johonkin se raja on vedettävä.

Näennäisen juonen keskipisteessä pyörii kuitenkin Laura Dernin tulkitsema Nikki Grace, joka saa tilaisuuden näytellä kovan tuotantoluokan elokuvassa pääroolia. Toisaalla pyöritään puolestaan puolalaisissa maisemissa prostituoitujen kanssa, menetetään identiteettiään ja katsellaan jopa jäniksien tähdittämää sitcomia. Kaikin puolin perus Lynchiä siis. Näiden välillä pompitaan ilmeisen tarkoitetussa järjestyksessä, mutta käytännössä koko toteutus on yksinkertaisesti vain sekava ja päämäärätön; kasa toisistaan irrallisia kohtauksia, joiden yhdistäminen vaatii jo äärimmäisen vilkasta mielikuvitusta. Jo senkin takia, että INLAND EMPIRE on kyhätty kokoon Lynchin kuvaamista lyhyistä kohtauksista, joiden välille ei alkujaan edes ollut tarkoitus tehdä minkäänlaista elokuvaa. Aikanaan ohjaaja löysi kuitenkin jonkinasteisen yhteen sitovan punaisen langan ja kokosi pätkistään kokopitkän elokuvan.

Kolme viimeisintä Lynchin elokuvaa eivät ole kuitenkaan olleet hyviä nimenomaan niiden juonen takia, vaan ahdistavan ja epävarman tunnelman vuoksi. INLANDissa kyseistä tunnelmaa ei löydy kuin hetkittäin, ja niidenkin tehokeinot ovat saman toistoa kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kameranvieritys kohti edessä väijyvää kulmausta, matalilla taajuuksilla synnytettävä äänimatto ja häiriintynyt äänimaailma ylipäätään sekä yksi selkeästi muusta henkilöstöstä poikkeava salaperäinen hahmo kuuluvat myös INLANDin repertuaariin. Tietty nämä toimivat edelleen painostavan hyvin, ilmapiirin lähennellessä painajaisunta, mutta Highwayn ja Mulhollandin alituisen ahdistavuuden sijaan, INLAND toimii ainoastaan piikeittäin. Ne nostavat pulssin hetkeksi korkeuksiin, mutta rauhoittaa sen jälleen uppoutumalla toisenlaisiin maisemiin. Rytmitys onkin kaiken muun ohella auttamattomalla tavalla pielessä.

Yksi elokuvan luotaantyöntävimmistä piirteistä on sen kuvaus. Lynch innostui omaan pikkupoikamaiseen tapaan digitaalivideokameroiden monipuolisuuteen ja ennen kaikkea nopeuteen, jotka mahdollistivat tuotantokulujen minimoimisen ja kokeilunhalun maksimoimisen. Käsivaralla kuvattu elokuva huojuukin kuin krapulainen kello yhdeksän aamulla ja kuvakompositiot ovat auttamattomasti pielessä. Välillä rajat leikkaa puolet näyttelijöiden olemuksesta ja toisinaan kamera on muuten vain nenässä kiinni. Hienoja ohjaajan kädenjäljen tunnistettavia sommitelmia löytyy vain muutama, mutta muuten kuvasto on kuin suoraan amatöörikerhon jämälaatikosta varastettua. Tietyllä tavalla epäselvyyden ja huojunnan voi kuvitella olevan osa elokuvan pyrkimystä unenomaiseen kerrontaan, mutta toisaalta mitään tällaista ei välity katsojalle saakka.

Lynch on eittämättä merkittävä ohjaaja, mutta INLANDissa paistaa liiaksi ohjaajan halu olla se Lynch, josta kansa on hänen viimeaikaisten elokuvien avulla oppinut pitämään. Niin Highwayta, Mulhollandia kuin INLANDiakin yhdistää unenomainen kerronta, minkä Lynch hallitsee äärimmäisen onnistuneesti. INLAND yrittää kerronnallaan kuitenkin liikaa, minkä takia painajaismaisuuden tilalla on vain kuvien sekamelska ilman tunnetta. Ohjaajan kädenjäljen tunnistaa enää ani harvoin. Sen sijaan koherentin rakenteen puute, amatöörimäinen kuvaus sekä vaisu tunnelma saavat koko teoksen tuntumaan uuvuttavalta. Paikoin ehkä hieman painajaismaiselta, mutta suurimmaksi osaksi vain puuduttavan tylsältä.

Tekniikka
Anamorfinen 1.78:1-kuva on täysin uskollinen lähdemateriaalille. Toisin sanoen se on utuinen, rakeinen ja kaikin puolin huonolaatuinen. Mustan taso on olematon, staattisuutta ilmenee, tarkkuus on keskitasoa heikompi, lista jatkuu. Julkaisu ei hifistejä miellytä, mutta toisaalta se on juuri sellainen kuin ohjaaja on halunnutkin ja samanlaatuisena se pyöri myös teatterissa.

Dolby Digital 5.1 - sekä 2.0-ääniraidat hoitavat julkaisun äänipuolen. Etukanavapainotteinen ääniraita saattaisi tuntua hyvältä valinnalta myös pelkälle stereolle, mutta 5.1 tarjoaa yhden oleellisen lisän; matalat taajuudet. Lynch käyttää tunnetusti paljon matalia taajuuksia tunnelman luomiseksi, minkä takia subwoofer pääsee varsin hyvin oikeuksiin. Takakaiuttimet hyödyntävät lähinnä musiikkia sekä satunnaisia tilaefektejä.

Lisämateriaali
Kolmen trailerin lisäksi levyltä löytyy David Lynchin haastattelu (12:38), jossa ohjaaja kertoo taiteestaan Pariisin taidenäyttelyssä. Haastattelu ei liity mitenkään elokuvaan, vaan ohjaaja käy läpi tuntemuksiaan siitä, kuinka taide syntyy. Hieman turhanpäiväinen sessio paljastanee jotain Lynchin syvimmästä olemuksesta, mutta ei kuitenkaan tarjoa mitään sellaista, jota ilman ei pystyisi myös selviämään.

Yhteenveto
INLAND EMPIRE jatkaa Lynchin mindfuck-kerrontaa, joskin kokeilu on tällä kertaa viety äärimmilleen. Lukuisat kerrontatasot tekevät rakenteesta sirpaleisen, eikä amatöörimäinen kuva paranna asiaa. Vajaana kolmituntisena järkäleenä elokuvasta muodostuu äärimmäinen koetinkivi, jonka pariin kannattaa ryhtyä vain todellisten fanien. Lynch-ummikot pysyköön miehen muussa tuotannossa.