Elokuva
Julkisuutta kartteleva musiikillinen kameleontti, runoilija, laulaja, lauluntekijä, sukupolvensa äänitorvi, messias ja profeetta – Bob Dylanista puhuttaessa eivät määreet lopu kesken. Mikään niistä ei myöskään tunnu riittävän tyhjentämään monikasvoisen muusikon alati muuttuvaa, abstraktia ja kaikenlaisia määrittely-yrityksiä pakenevaa julkisuuskuvaa. Moni elokuvantekijä on vuosien saatossa yrittänyt päästä Dylanin ihon alle, ja onnistuneita suorituksia on dokumenttielokuvan puolella nähty mm. D.A. Pennebakerilta (Dont Look Back, 1967) ja Martin Scorseselta (No Direction Home, 2005). Negaationimekkeiden sarjaa jatkaa fiktioelokuvallaan I’m Not There jenkkiohjaaja Todd Haynes (Velvet Goldmine, Kaukana taivaasta), joka esittelee Dylanin eri rooleja kuuden näyttelijän voimin. Kohteensa näköinen henkilökuva on katkelmallinen kuvakollaasi, joka hyödyntää ennakkoluulottomasti Dylan-tarinoita, -juoruja ja -myyttejä – ja luo samalla tukun uusia.

Identiteettien moninaisuutta tuskin voisi enempää korostaa. ”Dylania” näyttelee kuusi eri henkilöä, joiden roolihahmoista yhtäkään ei ole nimetty Bobiksi. He ovat Arthur (Ben Whishaw), Woody (Marcus Carl Franklin), Jack (Christian Bale), Robbie (Heath Ledger), Jude (Cate Blanchett), Pastor John (Christian Bale) ja Billy (Richard Gere), ja heidän kauttaan käydään läpi Dylanin persoonaa ja elämänvaiheita osittaista kronologiaa noudattaen. Katsoja pääsee kurkistamaan mm. Dylanin nuoruuden haaveisiin, avioliittoon ja perhe-elämään, runoilijan maailmaan, huuruiseen rockremellykseen ja uskonnolliseen kauteen. Taustatyönsä pieteetillä tehnyt Haynes dramatisoi mustavalkoista ja värikuvaa yhdistellen monia suoraan arkistofilmeiltä napattuja kohtauksia ja kuljettaa lomittain fragmentaarisia tarinoita, jotka ovat Dylanin faneille varmasti ennalta tuttuja monista yhteyksistä. I’m Not There onkin kuin kuvitettu versio Dylanin Chronicles-omaelämäkerrasta: se on tajunnanvirtana etenevä sarja kuvia, jonka voimakkaan assosiatiivinen ja yllättäviä rinnastuksia luova sisäinen logiikka muistuttaa lähinnä runoa. Dylan-ummikoille elokuvakokemus on todennäköisesti hämmentävä, dylanologit toisaalta tuskin löytävät elokuvasta kovinkaan paljon uutta.

Käsikirjoitus on oppinut, perusteellisen pohdittu ja monen mielestä varmasti turhankin hartaasti konstruoitu. Haynes tarkastelee Dylania myös suhteessa historiaan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja saa taitavana henkilöohjaajana loistavista näyttelijöistään paljon irti. Cate Blanchett saa leuat loksahtamaan sijoiltaan kerrassaan hämmästyttävällä tulkinnallaan 60-luvun rock-Dylanista, jonka ulkonäkö, äänenkäyttö ja fyysinen olemus muistuttavat erehdyttävästi esikuvaansa. Myös Heath Ledger ja Christian Bale tekevät varmaotteista työtä. Elokuvan ongelmat liittyvät eri episodien yhteismitattomuuteen ja laadulliseen epätasaisuuteen sekä kertomuksen itsetarkoitukselliseen hajanaisuuteen, joka ei aina tunnu palvelevan draamakokonaisuutta. Etenkin elokuvan viimeinen osa, jossa Richard Gere esittää oman tulkintansa Dylanista Billy the Kidinä (tällä Haynes viitannee paitsi Dylanin syrjäänvetäytyvyyteen, myös Sam Peckinpahin elokuvaan Pat Garrett & Billy the Kid, 1973, jossa Dylan itsekin näytteli), jää valitettavan irralliseksi ja vaikeasti lähestyttäväksi.

Draaman kaaren luominen elokuvaan, joka päättäväisesti pyrkii kohti sirpaleisuutta, osoittautuu hankalaksi. I’m Not There rikkoo omaa rakennettaan sitä mukaa kun se luo sitä, eikä tee myönnytyksiä lineaarisempiin tarinankuljetuksiin tottuneille katsojille. Kokonaisuutena elokuva ei onnistu sanomaan muuta kuin minkä jo tiesimmekin: Dylanista ei ota selvää. Haynes ei tarjoa vastausta siihen, kuka Bob Dylan on - hän tekee roolipeleillään koko kysymyksen turhaksi. Muoto ja sisältö kohtaavat, elokuva on paikoin yhtä raivostuttavan postmoderni ja häilyväinen kuin kohteensakin.

I’m Not There on ehdottoman kiehtova elokuvatapaus, vaikka se onkin kiinnostavampi itsetietoisena rakennelmana kuin draamaelokuvana. Tänä elokuvallisten näköispatsaiden aikana se on kuitenkin tervetullut muistutus siitä, että elämäkerralliset henkilökuvat voi halutessaan toteuttaa toisin. Dylan itse on ollut Haynesin projektia kohtaan varsin myötämielinen ja antanut luvan käyttää siinä myös musiikkiaan. Niinpä elokuvassa kuullaan laaja kattaus Dylanin hittejä ja harvinaisuuksia niin miehen omina kuin muidenkin tulkintoina. Lopputekstien aikana kuultava Sonic Youthin verevä versio ”I’m Not Therestä” on kaikin puolin relevantin ääniraidan helmi.

Yhteenveto
Rakenteeltaan kunnianhimoinen henkilökuva tarjoaa ensiluokkaisia näyttelijäsuorituksia ja näkemyksekästä kommentointia julkisten eläinten rooleista ja niiden hallitsemisen mahdottomuudesta. Draamana I’m Not There jää hajanaiseksi ja vaille yhtä kokoavaa ajatusta – mikä on mitä ilmeisimmin ollut myös ohjaajan tarkoitus.